maanantai 9. helmikuuta 2015

Kysymysten asettelun sietämättömästä vaikeudesta

Esikoimen on siinä iässä, että hän alkaa haparoiden ottaa ensi askelia ystävystymisessä. Viime aikoina hän on puhunut kotona eräästä tytöstä kaverinaan, mutta on kovin vaikea tietää, ovatko he oikeasti kavereita vai toivoisiko Esikoinen vain niin. Kovasti hän kehuu tätä tyttöä, mutta usein myös toteaa, ettei tämä tahdo leikkiä hänen kanssaan. Olen yrittänyt antaa neuvoja, kuinka voisi ystävystyä. Esim ei kutsu suoraan meille kotiin leikkimään (kuten Esikoinen lienee nyt innoissaan tehnyt), vaan ensin leikki tarhassa tai kyselee tytöltä, mistä tämä tykkää jne. Tänään hoitopäivän jälkeen tuli jälleen puhe tästä tytöstä. Yritin hellävaroin onkia selville tarkemmin, mitä ja miten Esikoinen on tälle jutellut.

- No omalla tavallani. Ihan suomen kielellä, koska me asutaan Suomessa! kuului kipakka vastaus. Hautasin hymyni juomalasin taakse, kunnes pystyin jatkamaan juttelua.

Stoalaisuutta etsimässä

Tarkastelin viikonloppuna tavallisella kauppareissulla (minä yksin, ilman lapsia) erästä toista äitiä - ihaillen. Tällä äidillä oli mukanaan kaksi lasta, kenties 3-4-vuotias poika työntämässä pikkukärryään ja hitusen vanhempi tyttö äidin työntämässä autokärryssä. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään idyllinen ostosreissu iloisten ja avuliaiden lasten kanssa, en sen takia heitä katsellut, vaan juuri päinvastaisesta syystä. Pojalla oli jo kauppaan astuessa iso harmi (pääsin seuraamaan heidän reissuaan omien ostosteni lomassa aina hevi-osastolta kassalle asti). En tarkemmin tiedä harmin syytä, koska poika itkuhuusi räkä poskella non-stoppina vain yhtä sanaa: "PIKKUAUTO!"

Pieni miehenalku niiskutti ja huusi, raivosi ja huusi, itki ja huusi. Mitä teki äiti? Jotain minun mielestäni ihailtavaa: pysyi stoalaisen tyynenä. Hän aina välillä kommentoi jotain pojalle, tyyliin "Sinua taitaa nyt tosissaan harmittaa se pikkuauto", mutta muutoin jatkoi tyynen rauhallisena ostosten keräämistä. Tyttö auttoi autokärrystä käsin ja äiti heitteli välillä pojallekin pikkutehtäviä, haettavia ostoksia ynnä muita perusharhautuksia. Poika ei silti oltu taivuteltavissa. Vaikka hän välillä keskeyttikin itkuhuutonsa hoitaakseen kauppareissun tehtäviä, palasi hän aina lopulta perusmantraansa: "PIKKUAUTO!!!"

Pojan huuto oli niin kova, että kuulin kaupassa liikkuessani aina, missä päin tämä pikkuperhe oli, vaikka emme aina olleetkaan näköyhteydessä. Kertaakaan en kuullut äidin korottavan ääntään pojalle, en edes tiuskaisevan mitään. Hän ei jättänyt poikaa yksin, mutta ei myöskään torunut mielipahasta, ei lahjonut eikä uhkaillut. Vielä kassallakin poika itki ja huusi - joskin hieman laimeammalla intensiteetillä - mystisen pikkuauton perään, äidin viedessä ostostapahtumaa loppuun rauhassa.

Annoin mielessäni täydet kymmenen pistettä ja papukaijamerkin tuolle äidille. AEL (aikaa ennen lapsia) olisin saattanut ärsyyntyä parkuvasta pikkupojasta, mutta nyt AJL pystyin vain ihailemaan tuota stoalaisen tyyntä äitiä. Tuollainen minäkin haluaisin olla!

Vaikken tohtinutkaan käydä näitä asioita sanomassa hänelle ääneen, hän huomasin erään tuijotukseni. Silloin hymyilin hänelle ymmärtävästi, nyökäten hänen poikaansa päin. Hän hymyili takaisin hieman olkiaan kohauttaen, ja uskon hänen lukeneen silmistäni tietyn huvittuneisuuden, ymmärryksen ja kannustuksen.


Useimmiten meidän perheessä hoidetaan kauppareissut yhden aikuisen taktiikalla, toisen aikuisen jäädessä kotiin lasten kanssa - juurikin noiden itkupotkuraivareiden sekä myös hysteerisesti kiljuvien ja toisiaan pikkutuhmuuksiin yllyttävien lapsien vuoksi. Omiemme siis.

Tunnen itseni niin hyvin, että tiedän, etten olisi pystynyt tuohon rauhallisuuteen. Kokemuskin on sen osoittanut, että vastaavassa tilanteessa minä hermostun. Hermostun, koska lapsi ei vastaa rauhoitteluihini ja lohdutteluihini haluamallani tavalla, vaan jatkaa silti kiukkuamistaan. Hermostun, koska lapsi ei reagoi toivotusti myöskään lahjontaan, uhkailuun tai kiristykseen - vanhemmuuden kulmakiviin. Ja kun hermostun, hoidan hampaita kiristellen ja lapsellisesti tiuskien kauppareissun loppuun. Jos (eli kun) itkuhuuto tai siskon kanssa temppuilu jatkuu vielä autoon palatessa, sorrun kihisemään lapselle hampaitteni välistä jotain todella aikuismaista, tyyliin: "Juuri tämän takia, te ette pääse useammin kauppaan äidin kanssa. Äiti on hyvin pettynyt!"

Niin, ja jälkikäteen minua harmittaa ja päädyn hyvittelemään sanojani.

Vasta nyt (edellisessä postauksessakin kertomista syistä) olen alkanut ymmärtää: Minä en ole vastuussa lapseni tunteista, enkä pysty niitä yksinvaltiaana säätelemään. Jos en saa lapsen kiukkua tai itkua laantumaan, se ei välttämättä ole minun puutteeni, minun virheeni. Enhän itsekään aina kiukkuisena kaipaa lohtua vaan vaikkapa kuuntelevaa korvaa tai jopa rauhaa. Kuuntelu ja läsnäolo riittää. Sekään ei silti tarkoita, että lapsen kiukun edessä tulisi aina keskittyä vain ja ainoastaan siihen. Jokainen kiukunpuuska ei ansaitse sellaista huomiota. Tilanteen mukaan olisi luovittava.

Seuraavalla hermoja ja hiuksia nostattavalla kauppareissulla minä haluan muistaa tuon stoalaisen äidin ja pyrkiä edes puoliksi samaan.

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Vereslihalla

Valeäiti kirjoitti eilen erittäin vaikeasta asiasta otsikolla "Löisinkö?". Se kolahti kovaa ja riipaisi niin läheltä, että en voi olla kirjoittamatta omaa näkökulmaani. Tämä on minulle äitiydessäni se vaikein pala, jota yhä yritän sulatella.

Viittasin viime syksynä hankalaan vaiheeseen, jota kävin läpi. Tilanne on jo helpottanut ja sain ammattilaiselta kaipaamaani tukea ja neuvoja. Silti työstän yhä tätä asiaa. Päivittäin. Ja tulen varmasti työstämään vielä kauan aikaa, kenties koko lopun ikäni. En aikaisemmin osannut enkä halunnutkaan avautua tästä kipeästä aiheesta, mutta nyt Valeäidin rohkean avauksen myötä - ja oman pahimman karikon ylitettyäni - tuntuu, että aika on kypsä.

Havahduin syksyllä siihen, että en ollut enää kovinkaan mukava äiti. Toki rakastin ja kehuin lapsiani, mutta yhä enenevissä määrin - ja yhä kovemmilla volyymeilla - huusin ja raivosin heille. Pikkuhiljaa olin ajautunut tilanteeseen, jossa en enää kestänyt lasteni aivan normaalia ja ikään kuuluvaa uhmaa ja tahtokiukkuamista. Päivät olivat taistelua, jossa me emme taistelleet rinnakkain tunnekuohuja opetellaksemme vaan toisiamme vastaan. Häpesin käytöstäni: Kuinka pystyn kohtelemaan niin kamalalla tavalla elämäni rakkaimpia ihmisiä ja suurimpia ylpeyden ja ilon aiheitani?

On jotain pysäyttävää huomata kirkuvansa naama punaisena pienelle lapselle. Niin kovaa, että omaan kurkkuunkin sattuu. Tehostaen sanojaan hakkaamalla avokämmenillä lattiaan tai seinään niin lujaa, että kämmeniä kihelmöi kauan jälkikäteenkin.

Voin vain kuvitella, kuinka pelottavaa tuo on ollut lapsilleni.

Nuo hetket ovat ainoita asioita elämässäni, joita todella, todella kadun sydämeni pohjasta. Olen tehnyt muitakin virheitä toki, tietenkin ja paljonkin, mutta vain nuo hetket haluaisin poistaa kokemuksistamme, jos se olisi mahdollista.

Lopulta otin ratkaisevan askeleen. Olen erittäin huono puhumaan vaikeista asioista kasvotusten, joten Tosikoisen kaksivuotisneuvolan alla lähetin terkkarillemme sähköpostia, jossa kerroin näistä hetkistä. Siitä kuinka ne ovat eskaloituneet yhä pahemmiksi ja kuinka pelkään, mitä tapahtuu, jos ne vielä vain jatkavat pahenemistaan. Kerroin, etten enää itse osannut korjata tilannetta ja käytöstäni, vaikka halusinkin. Olin muuttunut sellaiseksi ihmiseksi, sellaiseksi äidiksi, jollainen en todellakaan halunnut olla. Jos kuka tahansa muu olisi kohdellut omia lapsiani vastaavalla tavalla, en olisi enää luottanut lapsiani hänen huomaansa. Mutta koska minä olin äiti, lapsillani ei ollut vaihtoehtoja.

Terkkarin suosituksella pääsin pian terveyskeskuspsykologin puheille. Suurimman osan ajasta itkin. Oli hirvittävää ja vaikeaa puhua käytöksestäni, olla sielu paljaana ja pyytää avuttomana, aivan paljaana ja vereslihalla: "Auta minua".

En enää hallinnut raivoani vaan se hallitsi minua. Raivolla on myös sellainen luonne, että jos sen antaa vallata itsensä, se ei suinkaan helpota oloa vaan raivo vain nousee ja pahenee. En osannut päästää sitä hallitusti ulos ja päästää siitä irti, vaan annoin sen ottaa vallan minusta ja käytöksestäni. Minä en hallinnut tunteitani, vaan tunteeni hallitsivat minua ja tekojani. Sen myötä ja vuoksi tunteeni ja reaktioni pelottivat minua ja varsinkin lapsiani.

Niin vaikealta kuin tuntuikin myöntää oma vajavaisuutensa ja osaamattomuutensa tällä saralla, oli myös vaikeaa ottaa vastaan psykologin kannustavaa palautetta: Hyvä, että otit asian puheeksi. Olet rohkea, kun myönsit tilanteen. Hienoa, että tunnustat puutteesi ja mahtavaa, että tulit tänne.

En kokenut olevani hyvä, en rohkea saati hieno. Olin pettymys itselleni, ja tunsin olevani pettymys lapsilleni ja puolisolleni.

Mutta halusin muuttua, koska lapseni ansaitsivat parempaa.

Psykologin kanssa ja avulla aloimme purkaa tätä mustaa möykkyä sydämestäni. Tapasimme lopulta puolenkymmentä kertaa, ja joka kerta möykky pieneni. Viimeinen tapaamiskertamme oli tammikuussa, jonka päätteeksi psykologi totesi möykkyni pienenneen sen kokoiseksi, että pystyisin jatkamaan sen työstämistä itsenäisesti... Meinasin ensin kirjoittaa "yksinäni", mutta se ei ole totta. En ole yksin: minulla on rakastava ja osallistuva mies, minulla on äiti ja sisar joille olen puhunut aiheesta. Lisäksi minulla on nyt tämä psykologi, jolle voin aina tiukan paikan tullen soittaa. En ole yksin eikä raivoni enää hallitse minua.

En uskalla ajatella, miten olisi käynyt tai millainen tilanne meillä olisi nyt, jos en olisi rohkaistunut ottamaan asiaa esille neuvolassa. Suurimman kiitoksen sain muutama viikko takaperin lapsiltani, kun Esikoinen totesi eräällä pitkällä automatkalla (heidän riehuessaan takapenkillä tottelemattomina ja isänsä ja minun yrittäessä komentaa ja paimentaa heitä) "Kiitos äiti kun et huuda, minusta on kiva kun et huuda". Hänkin ymmärsi, että aikaisemmin vastaavassa tilanteessa reaktioni olisi ollut jotain aivan muuta. Tuon kiitoksen haluan muistaa - varsinkin niinä vaikeina hetkinä.

Olen yhä temperamenttinen ja hermoni ovat yhä lyhyet. En ole todellakaan lehmänhermoinen äiti, enkä tule koskaan olemaankaan, kuten naurahtaen totesin viimeisellä tapaamiskerralla psykologillenikin. Kuten Valeäitikin tunnusti, saatan viedä lapsen turhan kovakouraisesti jäähylle ja korotan ääntäni. Mutta samalla nykyään selitän enemmän lapsilleni, miksi äitiä kiukuttaa. En tukahduta tunteitani enkä näyttele tyyntä, koska mielestäni lasten on hyväkin nähdä, että tunteita saa olla. Myös niitä pelottavia. On vain opittava hallitsemaan niitä ja oppia päästämään niistä ajoissa irti, niin että ne eivät hallitsisi meitä.

Vaikka minullakin on vielä paljon työsarkaa, olen ottanut ensimmäisen ja ratkaisevimman askeleen. Olen tunnistanut ja tunnustanut erheeni, ja sen myötä olen ottanut tilanteen takaisin haltuuni. Raivoni ei enää omista minua, eikä sillä ole enää yliotetta minusta. Minä itse olen hallinnassa ja valitsen reaktioni sekä tekoni.




(Huh, en ole tainnut koskaan aikaisemmin julkaista mitään näin vereslihalla olevaa. Itkin koko ajan tätä kirjoittaessani ja minua pelottaa julkaista tämä. Mutta jos edes yksi kaltaiseni äiti saa tästä tukea ottaa oma ratkaiseva askeleensa, tämän julkistaminen on sen arvoista. Saa kivittää.)

maanantai 2. helmikuuta 2015

Mutkun mä haluu-uu-un!

- Haluaisin jaksaa kirjoittaa tähän intron, mutten jaksa, joten jos ihmettelet mitä haluamisia tässä alan luetella, voit lukea pohjustuksen haastajaltani eli Uraäidin Ruuhkavuosilta täältä.

- Haluaisin yhden kokonaisen lisäpäivän joka viikkoon. En ikuisesti, mutta jos vaikka kesään asti? Sellaisen päivän, jolloin minun ei tarvitsisi viedä lapsia hoitoon eikä tehdä kotitöitä. Päivän, jolloin voisin keskittyä heräämishetkestä asti vain ja ainoastaan graduuni, mieluusti jossain muualla kuin kotona. Ehkä minulle olisi tähän vuokrattu joku ikioma pikkutoimisto, jos nyt oikein haavetta ja haluamisiaan venytellään. Joku muu toisi minulle hyvää ruokaa tasaisin väliajoin, hoitaisi lapset ja kodin kaikkineen, ja peittelisi vielä illalla nukkumaan. Siis sellaisen päivän, jolloin en hairahtuisi mihinkään epäoleelliseen vaan oikeasti osaisin ottaa itseäni niskasta kiinni ja pitää sen otteen ihan koko päivän. Eikä tuo opiskeluihin käytetty aika olisi myöskään pois perheen yhteisestä ajasta tai mistään sellaisesta, ja silti mystisesti kotityöt ynnä muut ihanuudet olisi hoidettu poissaollessani. Se vain olisi - aamusta iltaan asti - täydellinen gradupäivä ilman mitään keskeytyksiä tai hairahduksia.

- Haluaisin, ettei viime viikonloppuna pelästyttänyt hyvälaatuinen asentohuimaus toistuisi enää. Ikinä.

- Haluaisin osata venyttää hermojani aina tarpeen tullen tai ainakin astua sitä vaativina hetkinä kehoni ulkopuolelle, nousta henkisesti jonnekin katonrajaan kiukkuamaan ja antaa kehoni mekaanisesti hoitaa kyseiset hetket rauhassa läpi. (Kuka arvaisi, että tämä liittyy jotenkin meillä asuviin uhma- ja tahtoikäisiin?)

- Haluaisin muistaa aina tarvittaessa kaikki lähteet, dokumentit ja lukemani artikkelit tismalleen. Olisi paljon uskottavampaa (niin työelämässä kuin vaikkapa parisuhteessakin) pystyä vetoamaan faktaan kuin hatariin sepustuksiin: "jostain sellaisesta mä kai joskus toissakesänä luin eikun taisin nähdä dokumentin vai olikohan se se naapurin kumminkaima joka tästä oli tehnyt tutkimuksen..?"

- Haluaisin oppia nauttimaan kotiäitinä olosta.

- Haluaisin, että voisimme asia sisareni perheen kanssa lähekkäin. Paritalossa tai vierekkäin tai saman kadun varrella. Edes samassa pitäjässä, olisi sekin hyvä alku. Ja kaikki tämä tietenkin ilman, että kumpikaan perhe joutuisi luopumaan nykyisistä elinpiireistään.

- Haluaisin olla yhtä tehokas myös epäkiinnostavissa ja p*skamaisissakin hommissa kuin niissä kaikista mielenkiintoisimmissa.

- Haluaisin, että minut headhuntattaisiin unelmaduunini urani kannalta täydellisenä hetkenä, ilman että itse joutuisin käymään läpi sitä ahdistavaa ja aikaavievää työnhakuprosessia. (Viittaan nyt lähinnä paikkojen hakemiseen ja hakemuksiin ynnä muuhun sellaiseen käytettyä aikaa - itse haastattelut ja soveltuvuustestit ynnä muut mukavat voisin kyllä käydä mielelläni läpi.)

- Haluaisin muistaa tehdä ja syödä salaattia joka päivä. Mieluusti yhtä helposti kuin nykyään muistaa ostaa suklaata kaupasta, eli liian helposti.

- Haluaisin, että tämä kolmas raskaus sujuu hyvin loppuun asti ja saamme elokuussa nauttia vauvantuoksusta kotona. <3