sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Paluu pöytälaatikon pariin

Jo viikkojen ajan olen pyöritellyt pienessä päässäni ajatusta blogin kirjoittamisesta. Toisaalta olisi niin paljon jaettavaa. Toisaalta en ole varma onko tämä blogi enää oikea paikka jakaa niitä. Loppujen lopuksi olen liian laiska aloittamaan uuttakaan blogia, joten lähden nyt testaamaan, tuleeko tästä kirjoittelusta enää mitään.

Mitä on ennallaan?

Lelukaaos, pyykkiteline olohuoneessa vaikka kodinhoitohuonekin löytyy. Uhmaikä jos toinenkin - eikö ne ikinä lopu?? Minäkin kipuilen omaa äitiyttäni, vaimouttani, monia roolejani ja niihin repeämistä. Yhä vain.

Mitä on uutta?

Viimeksi olin vahvasti raskaana. Nyt tuo kolmas kupeitteni hedelmä on jo kolmikuinen joka suuntaan viuhtova vauva. Kun hän syntyi, minun opintojeni piti olla jo käytännössä valmiit. Silti yhä vain huomaan tahkoavani saman tiedoston parissa. Samaan aikaan miehen työ on muuttunut oleellisesti niin aikataulujen kuin sisällön suhteen. Yritämme molemmat räpiköidä vähillä yöunilla. Mies pärjää paremmin, minä pysyn nippanappa pinnalla.

Mihin tästä mennään?

Toivon uudelta vuodelta tasaisuutta. Sitä ennen puran räpiköintiäni tänne - jos väsymykseltä ja perhe-elämän nuorallataiteilulta kykenen.
Tervetuloa takaisin mukaan!

lauantai 18. heinäkuuta 2015

Bloglovin'

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/7386981/?claim=k3wu58g6wsd">Follow my blog with Bloglovin</a>

Blogilistan haudattua itsensä, minutkin löytää nykyään Bloglovin'ista.

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Isojen kysymysten äärellä

Arki rulla yhtä aikaa hitaasti ja kamalan nopeasti, joten blogi on jäänyt retuperälle. Lapset sen sijaan jatkavat kasvamistaan ja molemmilta tulee liki päivittäin jotain niin ihanaa, hoksaavaa tai vain naurattavaa - sanomista tai tehtyä - että tahdon edes murto-osan yrittää tallettaa tänne blogiinkin. Kun se kovakantiseen vauvakirjaan tarttuminen on näköjään vielä vaikeampaa. ;)

Tämän seliselin jälkeen kerronkin, mitä Esikoinen tuumi toissa viikonloppuna. Tämä juuri neljä vuotta täyttänyt pieni herkkiksemme istuskeli auton takapenkillä, kun palailimme kaksin shoppailureissulta. Lienemmekö hieman tätä ennen puhuneet tulevasta perheenlisäyksestä ja hiiiiitaasti lähestyvästä synnytyksestä, kun Esikoinen sai - jälleen kerran - äidilleen jauhot suuhun kysymällä:

- Äiti. Mistä on tullut se, ennen kuin on ollut ketään joka synnyttää?

Lapsi selkeästi haki kysymystä, mistä on tullut maailman ensimmäinen ihminen, kun ei ole ollut ketään olemassa, joka hänet olisi voinut fyysisesti synnyttää. Ei hän osannut tuota yhtä hyvin muotoilla, mutta muutaman kerran varmistettuani kysymyksen (Äiti ei nyt ihan ymmärrä, mitä tarkoitat? Voisitko toistaa kysymyksen alusta asti uudestaan?) sivulause pysyi aina samana: ...ennen kuin on ollut ketään joka sen synnyttää?

Niin. Että mitenkäs tuohon vastaat niin, että nelivuotiaskin pystyy ymmärtämään? Varsinkin kun oma näkemys on omanlaisensa sekoitus perusluterilaista uskoa ja darwinismia evolutiooteorioineen? En vielä halunnut alkaa sotkemaan asiaan mitään jumala- tai uskontokonsepteja saati sitten mielikuvia että eläintarhan apina on meille läheinen serkku, joten yritin vastata mahdollisimman yksinkertaisesti:

- Eri ihmiset uskovat, että se on tapahtunut eri tavalla. Kukaan ei voi tietää varmaksi, koska sitä kaikista ensimmäisintä ihmistä tai hänen kavereitaan ei ole enää olemassa. Se on tapahtunut niin kauan sitten, että ne ovat kaikki kuolleet, eikä heiltä voi kysyä.

Yritin myös selittää, että se ensimmäinen ihminen on kehittynyt pitkän ajan kuluessa, eri tavalla kuin vauva äidin masussa. Muutaman kertauksen jälkeen Esikoinen vaikutti ymmärtävän asian tai ainakin jotain siitä. Tai sitten hän vain kyllästyi aiheeseen, koska kotipiha näkyi jo puiden takaa. ;D

maanantai 30. maaliskuuta 2015

Kaikki mitä tarvitsee

Mies kävi viikonloppuna Tosikoisen kanssa kahdestaan metsäretkellä - eli kävelyllä nippanappa tonttimme rajan takana. Pieni askel meille aikuisille, iso seikkailu pienelle ihmiselle. Paluumatkalla Mies päätti hieman huiputtaa Tosikoista ja - näköetäisyydellä kotitalostamme - tokaisi Tosikoiselle:

- Voi ei, olemme tainneet eksyä. Mitä me nyt teemme?!

Tosikoinen tuttuun tyyliinsä tuumasi hetken, ollenkaan hätääntymättä, kunnes tokaisi:

- Ei se mitään, onhan meillä toisemme.

Sydäntäsulattavan laukaisunsa jälkeen pieni ihmeemme oli urheasti osoittanut suunnan, minne lähteä tarpomaan: suoraan pois päin talostamme. Mies oli nöyränä ja hurmattuna seurannut pientä urheaa, kunnes oli alkanut johdatella reittiä takaisin kotiin päin.

torstai 26. maaliskuuta 2015

Kauppareissulla opittua

Eilen uskaltauduin ottamaan härkää sarvista kiinni ja suuntasin ruokakauppaan ostoksille molemmat lapset mukanani. En todellakaan päätynyt samanlaiseen zen-tilaan kuin aiemmin kuvaamani sankariäiti, joskin selvisimme silti ilman itkupotkuraivareita läpi paikallisen marketin. En myöskään osannut laskea liekaa yhtä löysälle kuin Mies, joka kertoi edellisellä kauppareissulla kulkeneensa itse omia reittejään, ja antaneensa lapsille hakutehtäviä erinäisistä tuotteista täysin itsenäisesti hoidettavaksi. Jokin kultainen keskitie sentään taidettiin löytää, koska kassaneiti lausahti meidän poppoota katsellessaan, lasten ensin lastattua omista pikkukärryistään tavarat hihnalle ja sen jälkeen kipitettyään palauttamaan kärryt pyynnöstäni omalle paikalleen:

- Onpas siinä tottelevaisia lapsia. Harvoin näkee samaa täällä kaupassa. Sehän meni kuin oppikirjoissa!

Samaan aikaan itse mietin, että varmasti kenellekään kanssakauppailijalle ei jäänyt epäselväksi meidän nassikoiden nimet, koska niin usein (eli jatkuvalla syötöllä) niitä koin hokevani. Lisäksi itselläni oli koko kauppareissun ajan ollut olo kuin pitkää ja näännyttävää monologia puhuvalla radiotoimittajalla: - Älä mene sinne, hakisitko tätä, katso eteenpäin, älä törmää, ei saa juosta, voisitko nyt seurata äitiä, katso eteesi, väärä suunta, tule tänne päin, mistäs ne maidot löytyy?

Otin kassaneidin kiitokset vastaan hämmentyneenä ja iloisena. Eipä neiti varmastikaan tiennyt, kuinka hyvän mielen hän minulle antoi: Onnistuin sittenkin!

Lisäksi kerroin kassaneidin kehut autossa myös lapsille, mistä varsinkin Esikoinen ilahtui kenties jopa enemmän kuin äitinsä. Enkä myöskään ennakkoon osannut arvata kehujen jakamisen odottamatonta lisäseurausta: - Äiti, mä teen ensi kerralla ihan yhtä hyvin ja ehkäpä se kassatäti kehuu sitten uudestaankin minua!

Niinpä, positiivisen kautta oppii paremmin. Tämän(kin) kun muistaisi äitinä useammin.

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Pumppaa pumppaa

Tosikoinen leikki legoilla ja rakensi niistä pitkähkön tornin. Yhtäkkiä leikki muutti muotoaan: lapsi haki paikalle pienen patjan, puki jalkaansa kengät, käänsi tornin vaakatasoon tangoksi ja asettautui selälleen patjalle tankoa veivaamaan.

- Minä tahdon jumpata niin kuin äiti! tokaisi pieni suloisuus. Enpä todellakaan olisi vuosi sitten uskonut näkeväni omaa lastani matkimassa minua bodypumpissa!

maanantai 9. helmikuuta 2015

Kysymysten asettelun sietämättömästä vaikeudesta

Esikoimen on siinä iässä, että hän alkaa haparoiden ottaa ensi askelia ystävystymisessä. Viime aikoina hän on puhunut kotona eräästä tytöstä kaverinaan, mutta on kovin vaikea tietää, ovatko he oikeasti kavereita vai toivoisiko Esikoinen vain niin. Kovasti hän kehuu tätä tyttöä, mutta usein myös toteaa, ettei tämä tahdo leikkiä hänen kanssaan. Olen yrittänyt antaa neuvoja, kuinka voisi ystävystyä. Esim ei kutsu suoraan meille kotiin leikkimään (kuten Esikoinen lienee nyt innoissaan tehnyt), vaan ensin leikki tarhassa tai kyselee tytöltä, mistä tämä tykkää jne. Tänään hoitopäivän jälkeen tuli jälleen puhe tästä tytöstä. Yritin hellävaroin onkia selville tarkemmin, mitä ja miten Esikoinen on tälle jutellut.

- No omalla tavallani. Ihan suomen kielellä, koska me asutaan Suomessa! kuului kipakka vastaus. Hautasin hymyni juomalasin taakse, kunnes pystyin jatkamaan juttelua.

Stoalaisuutta etsimässä

Tarkastelin viikonloppuna tavallisella kauppareissulla (minä yksin, ilman lapsia) erästä toista äitiä - ihaillen. Tällä äidillä oli mukanaan kaksi lasta, kenties 3-4-vuotias poika työntämässä pikkukärryään ja hitusen vanhempi tyttö äidin työntämässä autokärryssä. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään idyllinen ostosreissu iloisten ja avuliaiden lasten kanssa, en sen takia heitä katsellut, vaan juuri päinvastaisesta syystä. Pojalla oli jo kauppaan astuessa iso harmi (pääsin seuraamaan heidän reissuaan omien ostosteni lomassa aina hevi-osastolta kassalle asti). En tarkemmin tiedä harmin syytä, koska poika itkuhuusi räkä poskella non-stoppina vain yhtä sanaa: "PIKKUAUTO!"

Pieni miehenalku niiskutti ja huusi, raivosi ja huusi, itki ja huusi. Mitä teki äiti? Jotain minun mielestäni ihailtavaa: pysyi stoalaisen tyynenä. Hän aina välillä kommentoi jotain pojalle, tyyliin "Sinua taitaa nyt tosissaan harmittaa se pikkuauto", mutta muutoin jatkoi tyynen rauhallisena ostosten keräämistä. Tyttö auttoi autokärrystä käsin ja äiti heitteli välillä pojallekin pikkutehtäviä, haettavia ostoksia ynnä muita perusharhautuksia. Poika ei silti oltu taivuteltavissa. Vaikka hän välillä keskeyttikin itkuhuutonsa hoitaakseen kauppareissun tehtäviä, palasi hän aina lopulta perusmantraansa: "PIKKUAUTO!!!"

Pojan huuto oli niin kova, että kuulin kaupassa liikkuessani aina, missä päin tämä pikkuperhe oli, vaikka emme aina olleetkaan näköyhteydessä. Kertaakaan en kuullut äidin korottavan ääntään pojalle, en edes tiuskaisevan mitään. Hän ei jättänyt poikaa yksin, mutta ei myöskään torunut mielipahasta, ei lahjonut eikä uhkaillut. Vielä kassallakin poika itki ja huusi - joskin hieman laimeammalla intensiteetillä - mystisen pikkuauton perään, äidin viedessä ostostapahtumaa loppuun rauhassa.

Annoin mielessäni täydet kymmenen pistettä ja papukaijamerkin tuolle äidille. AEL (aikaa ennen lapsia) olisin saattanut ärsyyntyä parkuvasta pikkupojasta, mutta nyt AJL pystyin vain ihailemaan tuota stoalaisen tyyntä äitiä. Tuollainen minäkin haluaisin olla!

Vaikken tohtinutkaan käydä näitä asioita sanomassa hänelle ääneen, hän huomasin erään tuijotukseni. Silloin hymyilin hänelle ymmärtävästi, nyökäten hänen poikaansa päin. Hän hymyili takaisin hieman olkiaan kohauttaen, ja uskon hänen lukeneen silmistäni tietyn huvittuneisuuden, ymmärryksen ja kannustuksen.


Useimmiten meidän perheessä hoidetaan kauppareissut yhden aikuisen taktiikalla, toisen aikuisen jäädessä kotiin lasten kanssa - juurikin noiden itkupotkuraivareiden sekä myös hysteerisesti kiljuvien ja toisiaan pikkutuhmuuksiin yllyttävien lapsien vuoksi. Omiemme siis.

Tunnen itseni niin hyvin, että tiedän, etten olisi pystynyt tuohon rauhallisuuteen. Kokemuskin on sen osoittanut, että vastaavassa tilanteessa minä hermostun. Hermostun, koska lapsi ei vastaa rauhoitteluihini ja lohdutteluihini haluamallani tavalla, vaan jatkaa silti kiukkuamistaan. Hermostun, koska lapsi ei reagoi toivotusti myöskään lahjontaan, uhkailuun tai kiristykseen - vanhemmuuden kulmakiviin. Ja kun hermostun, hoidan hampaita kiristellen ja lapsellisesti tiuskien kauppareissun loppuun. Jos (eli kun) itkuhuuto tai siskon kanssa temppuilu jatkuu vielä autoon palatessa, sorrun kihisemään lapselle hampaitteni välistä jotain todella aikuismaista, tyyliin: "Juuri tämän takia, te ette pääse useammin kauppaan äidin kanssa. Äiti on hyvin pettynyt!"

Niin, ja jälkikäteen minua harmittaa ja päädyn hyvittelemään sanojani.

Vasta nyt (edellisessä postauksessakin kertomista syistä) olen alkanut ymmärtää: Minä en ole vastuussa lapseni tunteista, enkä pysty niitä yksinvaltiaana säätelemään. Jos en saa lapsen kiukkua tai itkua laantumaan, se ei välttämättä ole minun puutteeni, minun virheeni. Enhän itsekään aina kiukkuisena kaipaa lohtua vaan vaikkapa kuuntelevaa korvaa tai jopa rauhaa. Kuuntelu ja läsnäolo riittää. Sekään ei silti tarkoita, että lapsen kiukun edessä tulisi aina keskittyä vain ja ainoastaan siihen. Jokainen kiukunpuuska ei ansaitse sellaista huomiota. Tilanteen mukaan olisi luovittava.

Seuraavalla hermoja ja hiuksia nostattavalla kauppareissulla minä haluan muistaa tuon stoalaisen äidin ja pyrkiä edes puoliksi samaan.

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Vereslihalla

Valeäiti kirjoitti eilen erittäin vaikeasta asiasta otsikolla "Löisinkö?". Se kolahti kovaa ja riipaisi niin läheltä, että en voi olla kirjoittamatta omaa näkökulmaani. Tämä on minulle äitiydessäni se vaikein pala, jota yhä yritän sulatella.

Viittasin viime syksynä hankalaan vaiheeseen, jota kävin läpi. Tilanne on jo helpottanut ja sain ammattilaiselta kaipaamaani tukea ja neuvoja. Silti työstän yhä tätä asiaa. Päivittäin. Ja tulen varmasti työstämään vielä kauan aikaa, kenties koko lopun ikäni. En aikaisemmin osannut enkä halunnutkaan avautua tästä kipeästä aiheesta, mutta nyt Valeäidin rohkean avauksen myötä - ja oman pahimman karikon ylitettyäni - tuntuu, että aika on kypsä.

Havahduin syksyllä siihen, että en ollut enää kovinkaan mukava äiti. Toki rakastin ja kehuin lapsiani, mutta yhä enenevissä määrin - ja yhä kovemmilla volyymeilla - huusin ja raivosin heille. Pikkuhiljaa olin ajautunut tilanteeseen, jossa en enää kestänyt lasteni aivan normaalia ja ikään kuuluvaa uhmaa ja tahtokiukkuamista. Päivät olivat taistelua, jossa me emme taistelleet rinnakkain tunnekuohuja opetellaksemme vaan toisiamme vastaan. Häpesin käytöstäni: Kuinka pystyn kohtelemaan niin kamalalla tavalla elämäni rakkaimpia ihmisiä ja suurimpia ylpeyden ja ilon aiheitani?

On jotain pysäyttävää huomata kirkuvansa naama punaisena pienelle lapselle. Niin kovaa, että omaan kurkkuunkin sattuu. Tehostaen sanojaan hakkaamalla avokämmenillä lattiaan tai seinään niin lujaa, että kämmeniä kihelmöi kauan jälkikäteenkin.

Voin vain kuvitella, kuinka pelottavaa tuo on ollut lapsilleni.

Nuo hetket ovat ainoita asioita elämässäni, joita todella, todella kadun sydämeni pohjasta. Olen tehnyt muitakin virheitä toki, tietenkin ja paljonkin, mutta vain nuo hetket haluaisin poistaa kokemuksistamme, jos se olisi mahdollista.

Lopulta otin ratkaisevan askeleen. Olen erittäin huono puhumaan vaikeista asioista kasvotusten, joten Tosikoisen kaksivuotisneuvolan alla lähetin terkkarillemme sähköpostia, jossa kerroin näistä hetkistä. Siitä kuinka ne ovat eskaloituneet yhä pahemmiksi ja kuinka pelkään, mitä tapahtuu, jos ne vielä vain jatkavat pahenemistaan. Kerroin, etten enää itse osannut korjata tilannetta ja käytöstäni, vaikka halusinkin. Olin muuttunut sellaiseksi ihmiseksi, sellaiseksi äidiksi, jollainen en todellakaan halunnut olla. Jos kuka tahansa muu olisi kohdellut omia lapsiani vastaavalla tavalla, en olisi enää luottanut lapsiani hänen huomaansa. Mutta koska minä olin äiti, lapsillani ei ollut vaihtoehtoja.

Terkkarin suosituksella pääsin pian terveyskeskuspsykologin puheille. Suurimman osan ajasta itkin. Oli hirvittävää ja vaikeaa puhua käytöksestäni, olla sielu paljaana ja pyytää avuttomana, aivan paljaana ja vereslihalla: "Auta minua".

En enää hallinnut raivoani vaan se hallitsi minua. Raivolla on myös sellainen luonne, että jos sen antaa vallata itsensä, se ei suinkaan helpota oloa vaan raivo vain nousee ja pahenee. En osannut päästää sitä hallitusti ulos ja päästää siitä irti, vaan annoin sen ottaa vallan minusta ja käytöksestäni. Minä en hallinnut tunteitani, vaan tunteeni hallitsivat minua ja tekojani. Sen myötä ja vuoksi tunteeni ja reaktioni pelottivat minua ja varsinkin lapsiani.

Niin vaikealta kuin tuntuikin myöntää oma vajavaisuutensa ja osaamattomuutensa tällä saralla, oli myös vaikeaa ottaa vastaan psykologin kannustavaa palautetta: Hyvä, että otit asian puheeksi. Olet rohkea, kun myönsit tilanteen. Hienoa, että tunnustat puutteesi ja mahtavaa, että tulit tänne.

En kokenut olevani hyvä, en rohkea saati hieno. Olin pettymys itselleni, ja tunsin olevani pettymys lapsilleni ja puolisolleni.

Mutta halusin muuttua, koska lapseni ansaitsivat parempaa.

Psykologin kanssa ja avulla aloimme purkaa tätä mustaa möykkyä sydämestäni. Tapasimme lopulta puolenkymmentä kertaa, ja joka kerta möykky pieneni. Viimeinen tapaamiskertamme oli tammikuussa, jonka päätteeksi psykologi totesi möykkyni pienenneen sen kokoiseksi, että pystyisin jatkamaan sen työstämistä itsenäisesti... Meinasin ensin kirjoittaa "yksinäni", mutta se ei ole totta. En ole yksin: minulla on rakastava ja osallistuva mies, minulla on äiti ja sisar joille olen puhunut aiheesta. Lisäksi minulla on nyt tämä psykologi, jolle voin aina tiukan paikan tullen soittaa. En ole yksin eikä raivoni enää hallitse minua.

En uskalla ajatella, miten olisi käynyt tai millainen tilanne meillä olisi nyt, jos en olisi rohkaistunut ottamaan asiaa esille neuvolassa. Suurimman kiitoksen sain muutama viikko takaperin lapsiltani, kun Esikoinen totesi eräällä pitkällä automatkalla (heidän riehuessaan takapenkillä tottelemattomina ja isänsä ja minun yrittäessä komentaa ja paimentaa heitä) "Kiitos äiti kun et huuda, minusta on kiva kun et huuda". Hänkin ymmärsi, että aikaisemmin vastaavassa tilanteessa reaktioni olisi ollut jotain aivan muuta. Tuon kiitoksen haluan muistaa - varsinkin niinä vaikeina hetkinä.

Olen yhä temperamenttinen ja hermoni ovat yhä lyhyet. En ole todellakaan lehmänhermoinen äiti, enkä tule koskaan olemaankaan, kuten naurahtaen totesin viimeisellä tapaamiskerralla psykologillenikin. Kuten Valeäitikin tunnusti, saatan viedä lapsen turhan kovakouraisesti jäähylle ja korotan ääntäni. Mutta samalla nykyään selitän enemmän lapsilleni, miksi äitiä kiukuttaa. En tukahduta tunteitani enkä näyttele tyyntä, koska mielestäni lasten on hyväkin nähdä, että tunteita saa olla. Myös niitä pelottavia. On vain opittava hallitsemaan niitä ja oppia päästämään niistä ajoissa irti, niin että ne eivät hallitsisi meitä.

Vaikka minullakin on vielä paljon työsarkaa, olen ottanut ensimmäisen ja ratkaisevimman askeleen. Olen tunnistanut ja tunnustanut erheeni, ja sen myötä olen ottanut tilanteen takaisin haltuuni. Raivoni ei enää omista minua, eikä sillä ole enää yliotetta minusta. Minä itse olen hallinnassa ja valitsen reaktioni sekä tekoni.




(Huh, en ole tainnut koskaan aikaisemmin julkaista mitään näin vereslihalla olevaa. Itkin koko ajan tätä kirjoittaessani ja minua pelottaa julkaista tämä. Mutta jos edes yksi kaltaiseni äiti saa tästä tukea ottaa oma ratkaiseva askeleensa, tämän julkistaminen on sen arvoista. Saa kivittää.)

maanantai 2. helmikuuta 2015

Mutkun mä haluu-uu-un!

- Haluaisin jaksaa kirjoittaa tähän intron, mutten jaksa, joten jos ihmettelet mitä haluamisia tässä alan luetella, voit lukea pohjustuksen haastajaltani eli Uraäidin Ruuhkavuosilta täältä.

- Haluaisin yhden kokonaisen lisäpäivän joka viikkoon. En ikuisesti, mutta jos vaikka kesään asti? Sellaisen päivän, jolloin minun ei tarvitsisi viedä lapsia hoitoon eikä tehdä kotitöitä. Päivän, jolloin voisin keskittyä heräämishetkestä asti vain ja ainoastaan graduuni, mieluusti jossain muualla kuin kotona. Ehkä minulle olisi tähän vuokrattu joku ikioma pikkutoimisto, jos nyt oikein haavetta ja haluamisiaan venytellään. Joku muu toisi minulle hyvää ruokaa tasaisin väliajoin, hoitaisi lapset ja kodin kaikkineen, ja peittelisi vielä illalla nukkumaan. Siis sellaisen päivän, jolloin en hairahtuisi mihinkään epäoleelliseen vaan oikeasti osaisin ottaa itseäni niskasta kiinni ja pitää sen otteen ihan koko päivän. Eikä tuo opiskeluihin käytetty aika olisi myöskään pois perheen yhteisestä ajasta tai mistään sellaisesta, ja silti mystisesti kotityöt ynnä muut ihanuudet olisi hoidettu poissaollessani. Se vain olisi - aamusta iltaan asti - täydellinen gradupäivä ilman mitään keskeytyksiä tai hairahduksia.

- Haluaisin, ettei viime viikonloppuna pelästyttänyt hyvälaatuinen asentohuimaus toistuisi enää. Ikinä.

- Haluaisin osata venyttää hermojani aina tarpeen tullen tai ainakin astua sitä vaativina hetkinä kehoni ulkopuolelle, nousta henkisesti jonnekin katonrajaan kiukkuamaan ja antaa kehoni mekaanisesti hoitaa kyseiset hetket rauhassa läpi. (Kuka arvaisi, että tämä liittyy jotenkin meillä asuviin uhma- ja tahtoikäisiin?)

- Haluaisin muistaa aina tarvittaessa kaikki lähteet, dokumentit ja lukemani artikkelit tismalleen. Olisi paljon uskottavampaa (niin työelämässä kuin vaikkapa parisuhteessakin) pystyä vetoamaan faktaan kuin hatariin sepustuksiin: "jostain sellaisesta mä kai joskus toissakesänä luin eikun taisin nähdä dokumentin vai olikohan se se naapurin kumminkaima joka tästä oli tehnyt tutkimuksen..?"

- Haluaisin oppia nauttimaan kotiäitinä olosta.

- Haluaisin, että voisimme asia sisareni perheen kanssa lähekkäin. Paritalossa tai vierekkäin tai saman kadun varrella. Edes samassa pitäjässä, olisi sekin hyvä alku. Ja kaikki tämä tietenkin ilman, että kumpikaan perhe joutuisi luopumaan nykyisistä elinpiireistään.

- Haluaisin olla yhtä tehokas myös epäkiinnostavissa ja p*skamaisissakin hommissa kuin niissä kaikista mielenkiintoisimmissa.

- Haluaisin, että minut headhuntattaisiin unelmaduunini urani kannalta täydellisenä hetkenä, ilman että itse joutuisin käymään läpi sitä ahdistavaa ja aikaavievää työnhakuprosessia. (Viittaan nyt lähinnä paikkojen hakemiseen ja hakemuksiin ynnä muuhun sellaiseen käytettyä aikaa - itse haastattelut ja soveltuvuustestit ynnä muut mukavat voisin kyllä käydä mielelläni läpi.)

- Haluaisin muistaa tehdä ja syödä salaattia joka päivä. Mieluusti yhtä helposti kuin nykyään muistaa ostaa suklaata kaupasta, eli liian helposti.

- Haluaisin, että tämä kolmas raskaus sujuu hyvin loppuun asti ja saamme elokuussa nauttia vauvantuoksusta kotona. <3

maanantai 19. tammikuuta 2015

Ulkonäkökulmia

Pikkulasten suhtautuminen omaan itseensä ja kehoonsa on kaunista ja mutkatonta. He tykkäävät juoksennella nakuna ja esitellä milloin mitäkin taitojaan. Peilin edessä he viihtyvät kauan, mutta eivät suinkaan finnejään tai läskejään puristellen kuten me aikuiset (naiset), vaan ihastellen ja kehuen. Näin kahden tyttölapsen äitinä eräs hartain toiveeni on, että tämä asenne säilyisi heillä mahdollisimman pitkään!

Tässä muutama Esikoisen lausahdus viime viikoilta, jotka mutkan kautta liittyvät hänen omaan ulkonäköönsä:

- Mä haluaisin siniset silmälasit kuten äitillä, niin sitten mullekin tulisi siniset silmät.

- Milloin te juotte tuosta mukista, jossa on mun kuva? Mä niin haluaisin, että te joisitte siitä, kun mä oon siinä niin ihana!

tiistai 13. tammikuuta 2015

Imeytymisongelma

Esikoinen pyysi isältään iltapalalla lisää smoothieta:

- Se ei enää imeydy! hän huudahti, kun ei saanut pillillä enää imettyä herkullista juomaa.

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Parasta

Yksi äitiydessä ehdottomasti parasta on lasten keskinäisen suhteen kasvamisen katsominen. Joulun välipäivinä Tosikoinen tokaisi sukulaiskyläilyllä isosisaruksestaan:

- Fe on mun palaf kaveli!

[Suom. huom. Jos lause ei avautunut, korvaa f s-kirjaimella ja l ärrällä. ;) ]