torstai 20. marraskuuta 2014

Puutteen suru

Voiko surra jonkin sellaisen menetystä, mitä ei ole koskaan omistanutkaan? Jotain, joka on ollut vain ajatuksen tasolla, jos edes sitäkään?

Voiko kaivata jotain sellaista, jota ei ole koskaan saanut? Jotain, jonka järkevyydestä ei ole edes varma, mutta joka kolkuttelee ajatuksissa? "Uskaltaisinko, pystyisinkö...?"

Voiko vuodattaa kyyneleitä sellaisen edestä, joka ei ole ollut omaa, ei käsin kosketettavaa, ei muuta kuin mielikuvitusta?

Ja kuinka selittää näitä tunteita sellaiselle, jolle vain konkreettinen on "oikeaa"?

maanantai 10. marraskuuta 2014

Sudenkuoppa

Minulla on periaatteessa kaikki hyvin. Minulla on kaksi ihanaa ja rakastettua lasta, onnellisesti odotettuja ja päivieni naurattajia - joskin juuri nyt tahto- ja uhmaikien kourissa jatkuvasti välillä rasittavia, mutta niin tuon ikäisten kuuluukin olla.

Lisäksi minulla on maailman paras aviomies. Hän on osallistuva isä ja kotimme peruskallio. Hoidamme kodin ja lapset aikalailla tasan puoliksi, tai kenties jopa fifty-sixty niin, että hän hoitaa isomman kimpaleen.

Olemme juuri muuttaneet unelmiemme kotiin, ja meillä molemmilla on hyvin töitä. Elämme ruuhkavuosia töiden, harrastusten, opintojen ja lastenkasvatuksen pyörteissä, mutta silti parisuhteemme voi hyvin. Minun mielestäni jopa paremmin kuin esimerkiksi vuosi sitten.

Silti.

Minun henkeni on väsynyt ja mieleni särkynyt. Yllä olevat huomioon ottaen tuntuu nurinkuriselta, että juuri nyt tunnen näin. Että juuri nyt koen tipahtaneeni äitiyden sudenkuoppaan, josta en pääse yksin ylös.

Onneksi ei tarvitsekaan yksin yrittää. Mies kuuntelee ja tukee, vaikkei voikaan ymmärtää tuntemaani. Pian minua kuuntelee myös joku muu, joka saa siitä palkkaakin.

tiistai 4. marraskuuta 2014

Uusi

Tuijotan takapihalle,
omaa takapihaamme,
leikkimökkiä (naapurin) ja
ränsistynyttä puumajaa (rajan takana).
 
Lasten haravat nojaavat terassin kaiteeseen,
pulkka jo odottaa
tulevia kinoksia.
Sade tuoksuu ja
tuuli vihmoo kirpeästi.
 
Hymyilen.
Tämä on minun.
Tämä on meidän.