keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Muutos


Nämä seinät
ovat nähneet meidät
onnellisimmillamme,
heikoimmillamme.

Nämä muistot
kaikista kauneimmat,
rumimmatkin,
suljen sydämeeni
samalla kun painan kiinni
viimeistä kertaa
tämän oven.

perjantai 17. lokakuuta 2014

Tahroja paperilla

Kun neuvolapsykologin luona saa masennustestistä arvion "lieviä masennusoireita" ensi kertaa elämässään, se pysäyttää. Inhottavinta on se, että tätä seuraavana päivänä koko aamupäivä lasten kanssa menee huonommin kuin viikkoihin. Jakelen jäähyjä, taannun taaperon tasolle karjumaan ja lopulta lukittaudun vessaan yksin itkemään.

Kun olisi liian paljon sanottavaa liian painavasta aiheesta, istun vain jähmettyneenä pala kurkussa enkä saa avattua solmuja edes paperille.

Kun omassa pääkopassa mättää niin paljon, että huomaan vain huutavani lapsille, itkeväni yksinäni tai märehtiväni näitä edellisiä, hautaudun makuuhuoneeseen lukemaan blogeja muiden elämästä ja mietteistä. Toivoen, että olisin mieluummin joku heistä, kuin tämä epäonnistunut kasa tässä.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Riitänkö minä?

Esikoinen on tällä hetkellä hyvin kiinnostunut vauvoista. Ei tosin niinkään perinteiseen kolmivuotiaan malliin eli hoivaamalla vaikkapa vauvanukkeja, vaan leikkimällä itse vauvaa. Joskus hän on ihmisvauva, vielä useammin kissa- tai pupuvauva. Näin hän saa varmasti paljon huomiota. silityksiä, halauksia ja syliaikaa. Erään kerran hän alkoi autossa ääneen pohtimaan vauvoja:

- Äiti, ei me kyllä tarvita vauvaa. Ei meille mahdu! Meillä on jo minä. Ja Tosikoinen. Meitä on jo kaksi. Kolme on liikaa. Kyllähän minä riitän?

Olen tämän jälkeen huomannut pohtivamme lapsilukuamme yhä useammin. Varsinkin kun aihe on ollut viime viikkoina tapetilla useammassakin blogissa: miksi on päädytty tiettyyn lapsilukuun, ja onko se ollut oma päätös vai jonkun/jonkin muun lopputulema. Olen itse kaksilapsisesta perheestä, ja jotenkin aina kuvittelin itsekin saavani kaksi lasta; Se oli minulle normi. Kuitenkin jo Esikoisen odotusaikana (ja huolimatta ajoittain henkisesti rankasta vauvavuodesta) aloimme Miehen kanssa haaveilemaan kolmesta lapsesta.

Esikoisen sanojen jälkeen olen alkanut pohtia, onko minulla itsekäs oikeus haluta kolmas lapsi, vaikka nämä kaksi nykyistäkin pitävät kädet (ja hermot) täynnä? Mihin väliin se kolmas mahtuisi? Millä hermoilla häntä kasvattaisi?

Tietenkään ei saa laittaa liikaa painoarvoa pienen lapsen sanoille, mutta tämä sama teema on ollut havaittavissa muissakin Esikoisen puheissa ja mietteissä. Ajoittain olen epäillyt, että Esikoinen saattaisi olla kokonaisuudessaan tyytyväisempi lapsi, jos hän olisi saanut olla ainoa lapsi. Toki hän ei nykyään edes muista aikaa ilman Tosikoista eikä enää osaisi varmasti elää ilman häntä, mutta silti... Olemme järkyttäneet hänen maailmaansa jo yhden sisaruksen verran, miten hänen kävisi jos hänelle ilmaantuisi toinen sisarus - joka tunnetusti vauvavuoden aikana veisi leijonan osan äidin sylistä?

Miten vakuuttaa kolmivuotiaalle, että kyllä rakkaani, sinä riität meille aina juuri tuollaisena kuin olet. Aina.Mutta ei myöskään olisi sinulta (saamastasi rakkauden määrästä) pois, jos meillä olisi perheenjäseniä enemmänkin?