lauantai 26. heinäkuuta 2014

Pohjalla on ruma maailma

Ajoin eilen kolmistaan lasten kanssa pitkän ajomatkan, useita satoja kilometrejä sukuloimasta takaisin kotiin. Menomatka viime sunnuntaina sujui hyvin, mutta tämä paluumatka oli suorastaan helvetillinen. Tämän alemmas vanhemmuudessa en ole aiemmin vajonnut, ja toivon todella, etten tämän alemmas enää pääsisikään. Matka oli todellinen pohjanoteeraus. Ehkä ajoitus oli huono ja kuumuus teki varmasti tehtävänsä. Myös lapsia taisi alkaa nyppiä olla 24/7 toistensa seurassa ja kirjaimellisesti kylki kyljessä. Pahin taisin kuitenkin olla minä itse.

Olen aina ollut helposti tulistuvaa sorttia, ja kun minä tulistun, minä huudan. Myös lapsemme huutavat ja kirkuvat korvia vihlovasti kiukustuessaan vähäisestäkin asiasta - varsinkin Esikoinen. Tämä on äärimmäisen är-syt-tä-vää, ja eilen havahduin siihen, etten voi tästä huonosta tavasta syyttää ketään muuta kuin katsomalla peiliin. Eilinen ajomatka eskaloitui nahistelusta todelliseksi molemminpuoliseksi kiljumiskarkeloksi (vaikka siitä meiningistä oli kyllä hupaisat karkelot niin kaukana kuin olla voi) ja kulminoitui äkkipysäytykseen tien varteen bussipysäkille. Hyppäsin autosta ulos korvat sauhuten ja silmät kyynelehtien voimatta sanoa lapsille sanaakaan.

Jo muutaman minuutin tepastelu rauhoitti minua, mutta autolle palatessani löysin sieltä - luonnollisesti - lapsetkin kyynelissä. Yritin kertoa heille, että kiukkuni oli niin suuri, ettei se mahtunut enää autoon. Sanoin, etten halunnut huutaa heille, mutta heidän tahallinen kiusantekonsa ja tuhmuilunsa (ts. tietävät tekevänsä kiellettyjä asioita ja tekevät niin siitä huolimatta odottaen vain äidin reaktiota) saivat minut neuvottomaksi, enkä tiennyt mitä tehdä, koska he eivät totelleet minua, vaikka tiesivät tekevänsä väärin. Sen takia pysäytin auton, koska en halunnut enää huutaa heille (eikä se mitään tehonnutkaan), ja minua kiukutti niin kovin, etten keksinyt muutakaan. Vakuutin myös, että äiti ei koskaan jätä heitä yksin vaan tulee aina takaisin, mutta joskus kiukku käy niin suureksi, että äitin on noustava pois autosta päästääkseen kiukun ulos ilmaan.

Esikoinen oli todella pahoillaan ja uskoin hänen jopa ymmärtävän jotain. Tosikoinen oli liian pieni ymmärtämään, mutta rauhoittui hänkin helposti. Jatkoin matkaa luullen, että loppumatka (vaivaiset 40km verrattuna kokonaismatkaan) sujuisi melko hyvin. Turha luulo. Kello kävi jo iltakymmentä, jolloin tavallisesti lapset ovat olleet nukkumassa jo pari tuntia. Tällä kertaa autossa ei unettanut ja pian meno jatkui entisellään. En osannut olla itsekään kovin aikuinen, vaan otin heidän iltavillinsä henkilökohtaisena kettuiluna, koska he tekivät kyllä kaikki kielletyt temppunsa, mitä ikinä keksivät. Minä keskityin vain pitämään auton tiellä ja tuijottamaan hupenevia kilometrejä gps-laitteessa. Halusin palavasti kotiin päästäkseni rauhaan ja edes hetkekesi eroon lapsistani.

Loppumatkana en sentään enää huutanut, mutta kyyneleet valuivat poskillani, joita Esikoinen aina välillä ihmetteli. Selitin hänelle monta kertaa olevani surullinen, koska en tiennyt mitä tehdä heidän kanssaan, koska he eivät tottele minua. Olin rehellisesti ymmälläni, mutta eihän 3-vuotiaalle olisi silti kannattanut tuollaista sälyttää. Liian pienelle.

Kotiin päästyäni luovutin lapset Miehelle ja pakenin autoa purkamaan. Palasin sisälle vasta, kun olin täysin varma lasten olevan jo sängyissään.

Aamu ei ole tuonut helpotusta. Koen suurta syyllisyyttä eilisestä huutamisestani, kauhua ajomatkaa muistellessani ja täydellistä neuvottomuutta omassa äitiydessäni. Olen niin pettynyt itseeni. Tunnen kaivaneeni itselleni kuopan, josta en pääse ylös. Pelolla odotan ylihuomista, jolloin minun pitäisi olla jälleen yksin vastuussa lapsistamme Miehen mennessä töihin. Eilisen jälkeen minusta tuntuu niin totaalisesti, etten kykene enää tähän.

6 kommenttia:

  1. Kiitos kun jaoit tämän. Olen tuntenut ihan samoja tunteita ja vielä monta kertaa, joskaan en ole osannut niitä purkaa yhtään näin hyvin. En osaa auttaa, mutta uskon kyllä siihen, että hyvään vanhemmuuteen vaaditaan oman riittämättömyyden tunnistaminen. Jos uskoo, että on aina hyvä ja osaava vanhempi, tuskin sitä lopultas on.

    VastaaPoista
  2. Kiitos Inka! Kommenttisi lohdutti. Minus hermostutti julkaista jotain näin rehellistä ja kammottavaa, mutta silti halusin purkaa oloani sekä kirjata tämän muistiin. Tämäkin on osa minua, vaikka toivoisin oppivani ja kehittyväni...

    VastaaPoista
  3. Inka sanoi hyvin. Mä olen ihan varma, että jokaisella vanhemmalla on joskus noita hetkiä ja tunteita. Ja välillä noi hetket tuntuvat venyvän kausiksi. Onneksi osaat purkaa ajatuksia ja tilanteita tänne. Toivottavasti myös oikeassa elämässä löytyy tukiverkkoa, joihin nojata silloin, kun tuntuu, ettei jaksa. Halaus <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sehän se, tuntuu että tämä on nyt jokin Vaihe, jota minun on todella vaikea kestää. Siitä huolimatta, että Mies on maailman ihanin ja odallistuvin isä. Juuri tällä matkalla hän ei ollut mukana ja lopputulos olikin sen mukainen, huoh...

      Poista
  4. Minulla kaikkein epätoivoisin olo oli automatkalla, kun minut oli istutettu takapenkille omien lasteni väliin ja nämä molemmat (epä)normaalin jatkuvan nahistelun lisäksi päättivät samanaikaisesti purra minua käsivarresta. Mikään puhe,uhkail ui, tms. ei auttanut yhtään. Olivat ihan pitelemättömiä.

    Pysähtyminen ensimmäiselle huoltoasemalle ja jäätelöt koko salille rauhoitti tilanteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uh, kuulostaa kamalalta.

      Itselle ei tullut mieleenkään pysähtyä ja "palkita" lapsia huonosta käytöksestään, vaikka jälkikäteen se olisi varmasti ollut fiksua. Tikkarit käteen tai lupa juosta/leikkiä taukopaikalla olisi todennäköisesti rauhoittanut hysteeriseksi paisuneen tilanteen, enkä usko että noin pienet (3v ja alle 2v) olisivat mieltäneet sitä "palkkioksi" huonosta käytöksestä. Vaihtoehto ei vain käväissyt edes mielessäni, koska kello oli jo tunteja normaalin nukkumaanmenoajan jälkeen (ei olisi pitänyt tuijottaa sitä, ei mitään merkitystä tuossa tilanteessa) ja koska ainoa ajatus omassa päässäni oli vain "kotiin, kotiin, tahdon KOTIIN".

      Ehkäpä ensi kerralla vastaavan edessä uskallan, osaan ja muistan itsekin olla välittämättä arkirutiineista ja tehdä jotain aivan muuta ja kenties hieman odottamatonta tilanteen purkamiseksi, enkä anna itseni fiksoitua mukaan tilanteeseen.

      Poista