keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Sydämellistä

En aina ole ihan varma, mitä kaikkea Tosikoinen ymmärtää. Siis sanojen tarkoituksista. Paljon hän höpöttää, ja joskus yllättyy, kuinka paljon hän hoksaakin - ja joskus ei tunnu tajuavan millään mitään yksinkertaistakaan. Oli miten oli, ihania lausahduksia häneltä tulee, käyttipä hän sanoja joita ymmärtää tahi ei. Yleensä lauseet ovat hassuja tai vähän vinksallaan, mutta tänään todistin jotain todella kaunista.

Tosikoinen ja Esikoinen leikkivät keskenään sulassa sovussa (hah, edes kerran kuukaudessa!), kun Esikoinen ojensi Tosikoiselle jonkin tämän kaipaaman lelun. Automaattisesti ja huolellisesti artikuloiden Tosikoinen vastasi:

- Kiitos, lakas.

Onko mitään suloisempaa?!

Vaikkei Tosikoinen (reilu 1,5vee) vielä täysin ymmärtäisikään sanaa "rakas", tietää hän sen tarkoittavan jotain hyvää ja kehuvaa, positiivista ja iloista. Ja lienee jotain tullut tehtyä oikein, kun hän ylipäätään osasi kiittää! ;D

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Havaintokyky

Katselimme Tosikoisen kanssa kännykästä valokuvia viime päiviltä. Eräässä kuvassa oli Tosikoinen itse leikkimässä hiekkalaatikolla ja hän jumittui sitä katsomaan. Kulmat vetäytyivät kurttuun ja suu mutristui.

- Mun lapio, ei saa lainaa! Mun, ei saa lainaa, ei! torui tomera taaperomme.

Tosikoinen ei hahmota kuvista asioita yhtä hyvin kuin isompi sisaruksensa saman ikäisenä. Hän ei tunnista itseään hyvin kuvista vaan väittää liki aina Esikoiseksi. (Hän tosin myös usein nimittää itseään Esikoiseksi, joten tiedä sitten kokeeko itsensä muutoinkin tämän jatkeeksi...) Samoin hän itsepäisesti on koko kevään nimittänyt lehmää lampaaksi ja tasapuolisuuden nimissä myös päinvastoin. Ei kai mikään ihme, että sama lapsi nimesi kirjassa näkyvän virtahevon pupuksi. Melkein oikein...

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Pienestä kiinni

Esikoisesta on kuoriutunut jopa suurempi mielensäpahoittaja kuin Tosikoisesta. Hänen suorituksessaan huonoa on se, ettei se ole läheskään yhtä suloista kuin pienemmällään, koska desibelit kipuavat huomattavasti korkeammalle ja hänen mielensäpahoittamiseensa myös lähes aina liittyy voimannäyttöjä (lue: viskomista, heittelyä, läpsimistä, tönimistä, you name - she's done it). Tämä toki kuuluu ikään, mutta ei se tee tästä Vaiheesta yhtään sen miellyttävämpää vanhemmille.

Jotain tästä Vaiheesta voi kiteyttää tämänpäiväiseen aamupalaan. Esikoinen mussutti tyytyväisenä porkkanasämpyläänsä (jo toista sellaista), kunnes kurkisti vahingossa makkaran alle. Suu vääristyi ja kyyneleet kihosivat silmiin. Tuskanhuuto oli sydäntäkouraiseva:

- Mun sämpylässä on kolo! Siinä on KOLO!! En syö, siinä on iso kolo!!!!

Niinpä, yritä siinä nyt selittää, että se kolo on aivan tavallista sämpylöissä ja että takinan kuuluukin olla kuohkeaa (eli omata koloja) tai se ei olisi hyvää. Ja me kun jo ehdimme onnitella itseämme (lue: Miestä), joka keksi kuinka (kännykkäpelien avulla, köh köh) saada joka aamuiset (muutaman viikon jatkuneet) itkukiukut pois Esikoisen repertuaarista. Olikin jo liian herttainen aamu, joten olisihan tämä pitänyt osata aavistaa...