perjantai 28. helmikuuta 2014

Savuna ilmaan

Esikoinen tykkää bongailla savupiippuja. Savussa on jotain kiehtovaa, mutta myös piiput ilman savua saavat aikaan huomioita. Tänään autossa hän alkoi kertomaan:

- Äiti, tuolla on juna. Tuolla taivaalla. Se on savujuna, tsuh tsuh tsuh!

Mielikuvituksen kehittymisen seuraaminen on erittäin koukuttavaa. Enää ei voi arvatakaan, mitä helmiä takapenkiltäkin saattaa kuulua.

Kaiku

Tosikoinen on alkanut matkimaan isompaansa myös pottahädän suhteen. Joskus hän jopa osaa ilmoittaa oman hätänsä ihan oikeasti ja oikeaan aikaan. Erään kerran istuin jälleen seurana vessassa, pienen ihmistaimen tutkiessa samalla hartaasti varpaitaan. Lykkäsin omat varpaani sekaan ja hyvin kelpasivat nekin tutkimuskohteiksi. Pienet kädet asettelivat tarkkaan jalkani aivan vierekkäin. Huvikseni aukaisin jalkateräni v-asentoon, ja korjausliike tuli heti tarmokkaiden käsien asemoidessa jälleen jalkani takaisin yhteen. Toistimme tätä leikkiä muutaman kerran, kunnes kuului tomera käsky:

- Angga owwa!

Lienee Tosikoinen useamman kerran kuullut joko itseensä tai siskoonsa kohdistetun komennuksen: Anna olla!

Annoin olla, niin tomerasti se tuli. Ehkäpä pienempikin siitä oppi, että kun komennetaan niin totellaan?

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Yhden kirjaimen ero

Olin vessassa asioimassa, kun Esikoinen paukkasi sisään. (Toim. huom. Ei kannata edelleenkään lukita ovea, koska se aiheuttaa isomman porun kuin kesken toimituksen sisään laukkaava lapsi.) Hän tuijotti hetkisen vatsaani koristavia, jo vaalenneita tiikerinjuovia, muistoja raskauksista. Taisipa siinä varovasti sormellaankin tökätä, kunnes tokaisi:

- Kurkkuinen!

Eipä sitä tuostakaan voinut loukkaantua vaan nauruksi veti. Kyllä, kurttuiseltahan se äidin juovikas vatsa näyttää.

maanantai 24. helmikuuta 2014

Itkupilli

Jos on parkunut silmät päästään jo kolme kertaa ennen lounasaikaa, tietää, että käsillä on todellakin Maanantai.

Ja jos nuo parkumiset ovat johtuneet "ei mistään kovin vakavasta" eli pelkästään elämästä (eikä siitä vastakohdasta) ja sen hankaluudesta arkisine rajoitteineen, voisi olettaa kohta täti Punaisen saapuvan kylään. Edellisen kerran tosin koin vastaavaa mielenmyllerrystä juuri ennen kuin tein plussatestin Tosikoisesta, mutta pikkukolmosen ei pitäisi tällä hetkellä olla mahdollista.

Nyt kun vain saisi itsellekin vakuutettua, että kyse ei tosiaan ole mistään kovin vakavasta (kuten ei olekaan) ja että kyllä asiat järjestyy, kuten Mies aina sanoo. Pitää taas vain jaksaa hieman venyä.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Pikkukolmonen

Nälkä kasvaa syödessä, sanotaan. Näin on käynyt meillekin, lasten lukumäärän suhteen. AEL puhuimme aina kahdesta lapsesta. Jo vasta yhden saatuamme, aloimme pallotella ideaa kolmesta lapsesta. Toisen saatuamme tämä toive vain vahvistui. En tosin käsitä millä meriiteillä, koska molempien vauva-aikana olen ollut (tai olemme molemmat vanhemmat olleet) varsin tiukoilla henkisesti, jälkikäteen pohtien jopa masennusta hipoen. Silti, olemme jo ääneenkin puhuneet muille, että kolme lasta on nykyinen toiveemme.

Mutta tämän vuoden puolella olemme alkaneet pohtia tätä toivettamme uudestaan, joskin aivan eri lähtökohdista.

Mies tokaisi männä viikolla, että olisi se hankalaa, jos meille nyt tulisi vauva. Ja että jatkossa koko ajan hankalammalta se tuntuisi. Esikoinen on jo melko iso lapsi, vaipaton ja (vihdoin!) opettelee itse pukemaan, omatoiminen leikeissä ja osaa jo (halutessaan) lohduttaa pienempäänsä. Tosikoinenkin on jo taapero, ei enää vaadi jatkuvaa syliä vaan kaipaa jo omaa tilaa ja aikaa, omia leikkejä yksin ja isosisaruksen kanssa. Haparoiden hän opettelee syömään itse, ja muutoinkin moni toiminta on tällä hetkellä vahvasti ITE! Miehen järkeily onkin, että kun nyt näiden kanssa alkaa hiljalleen olla välillä jopa helppoa, toisihan se uusi vauva aikamoista härdelliä ja fyysistä sitovuutta mukanaan.

Itse olen alkanut ajatella asiaa aivan toiselta kannalta. Esikoinen on ikäänsä kuuluvasti kovassa henkisessä myllerryksessä ja päivittäin äänenvolyymi nousee ja/tai kiukkukyyneleet virtaavat uhman painaessa päälle. Tunteet kuohuvat lapsella ja äidilläkin joskus sen mukana. Esikoinen haluaa ja ei halua yhtä aikaa, suuttuu kun ei osaa mutta auttaakaan ei tietenkään saa eikä pinna vielä kestä opettelua ja yhä uudelleen yrittämistä. Lisäksi Esikoinen on jälleen ottanut käyttöön väkivallan voiman ja tykkää töniä Tosikoista. Jäähyllä istutaan liki päivittäin, vaikka jäähyt pyritäänkin pitämään minimissä ja sinne joutuu yleensä vain tahallisesta satuttamisesta. Ymmärrän Esikoista, koska hänestä itsestääkin tuntuu varmasti rankalta olla niin tunteiden vietävänä, toisaalta jo iso lapsi mutta toisaalta edelleen niin kovin pieni.

Samaan aikaan Tosikoinen on kasvatellut omaa tahtoa. Ensin tämä tapahtui vaivihkaa, mutta nyt tahtoa päräytellään ilmoille päivittäin - kovaäänisesti tietenkin. Tosikoinen tahtoo ITE! ja aiheellisistakin kielloista (esim. autotielle ei saa mennä hoipertelemaan) tulee valtava poru. Auttaa ei saa häntäkään, ellei osaa oikealla tavalla houkutella. Tosikoinen on myös oppinut manipuloimaan meitä vanhempia ja onpa todistettu hänenkin osaavan kiusata isompaansa - pärähtäen lopulta itse valeitkemään saadakseen itse sympatiaa ja isommalle toruja. Kavala kettu noinkin pienessä ihmisessä asustaa!

Näiden pohjalta olen itse alkanut pohtia, kuinka rankkaa olisikaan saada tähän syssyyn vauva. Kun yksi uhmaa ja itkuraivoaa sekä toinen tahtoo ja kirkuu, voisi vauva läheisyydenkaipuineen, riippuvuuksineen ja lyhyine unipätkineen olla vähän liikaa tähän kaaokseen. En tiedä, pärjäisinkö.

Onneksi minun ei tarvitsekaan pärjätä, koska vauvaa meille ei ole vielä tulossa. Vielä ainakaan. Koska kaikki mahdolliset kauhukuvat kaikkoavat mielestäni sillä sekunnilla, kun kaveri postaa feisbuukiinsa kuvan pikkuruisista vauvanvaatteista, joihin käärittynä hänen piakkoin syntyvä vauvansa kannetaan kotiin. Vauvakuume, se ei kuuntele järkeä, ei aikaa eikä paikkaa. Vauvakuume, olet ihana ja kamala!

tiistai 18. helmikuuta 2014

Aamuihme

Ihmeiden aika ei ole ohi. Sain aamulla hieraista silmiäni kerran jos toisenkin, kun huomasin autossa kellonajan. Olimme lasten kanssa lähdössä tarhaan ja töihin puoli tuntia tavallista aikaisemmin. Puoli tuntia! Vaikka nassikat eivät edes heränneet paljoa tavallista aikaisemmin. Tarkistin vielä ajan erikseen kännykästä, koska olin alkuun varma, että auton kello jätättää tai on pysähtynyt.

Olimme niin ajoissa liikenteessä, että piti ihan vitkutella. Lapsilla kun on tarhaan sovitut, lyhyemmät hoitoajat, ei sinne voi paukata ihan milloin sattuu.

Kiittelin vuolain sanoin varsinkin Esikoista. Näinkö sujuvasti aamu voikin mennä, jos ei joudu hillitsemään väsykiukkua, kahlehtimaan pukemiskiukkua tai edes raapimaan ketään itkupotkuraivarin kourista parkkipaikan maasta autoon?

Olen tyrmistynyt.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Ennen vanhaan

Kuudes ainekirjoitushaaste on Kukkavarpaan emännöimä. Tässä haasteessa kukin osallistuja kirjoittaa oman aineen annetun otsikon perusteella - kuin koulussa ennen vanhaan. ;)




Ennen vanhaan

Lapsien saaminen on erittäin vahva jakaja omalla elämänjanallani. On aika ennen lapsia (AEL) ja aika jälkeen lapsien (AJL). Vaikka näitä kahta ajanjaksoa on hyvin vaikea vertailla keskenään olennaisten yhtälön muuttujien astuttua kuvaan mukaan, silti joskus leikittelen tällä ajatuksella. Vertailu nykyisen ja vanhan ajanjakson kesken voi olla hyvinkin tasaväkistä tai aivan ääripäissä, riippuen näkökulmasta. Yleensä tyydyn vertailemaan, mikä kaikki oli paremmin Ennen Vanhaan. Kun sai nukkua niin pitkään kuin nukutti, tai lähteä töiden jälkeen työkavereiden kanssa yhdelle ilman suurta säätämistä. Kun pääsi töiden jälkeen ja viikonloppuisin harrastuksiin, ja niihin jopa raaski laittaa rahaa. Silloin kun ei tarvinnut raahata kassikaupalla ruokaa kaupasta eikä seistä hellan edessä päivittäin. Kun jaksoi iltaisin valvoa, sai lukea milloin tahansa ja mitä tahansa. Kun sai ylipäätään tehdä hetken mielijohteesta mitä tahansa - vaikka useimmiten sitä silti ei tehnyt juurikaan mitään ihmeellistä.

Onneksi on toinenkin versio, kun vertailen aikakausiani keskenään.

AEL, versio 2: Herään aamulla varhain, olenhan aamuvirkku. Laittaudun rauhassa, jos edessä on työpäivä, tai vääntäydyn telkkarin ääreen, jos on viikonloppu. Aamupäivisin olen tuotteliaimmallani ja silloin ajatukseni juoksee kirkkaiten. Työasiat rullaavat ja saan paljon aikaiseksi. On nautinnollista päästä ruksaamaan asioita yli to do -listaltani. Varhainen lounas pitää minut iloisena, tai myöhästynyt sellainen saa aikaan nälkäkiukkua. Onneksi osaan töissä naamioida sen, vapaa-ajalla en niinkään, minkä Mies varsin hyvin tietää. Lounaan jälkeen alan jo odottaa työpäivän päättymistä, olen käyttänyt parhaimmat paukkuni. Joustava työaika sallii minun livetä toimistolta varhain, olenhan ollut jo ensimmäisenä tikkana paikalla. Minulla on koko iltapäivä aikaa tehdä mitä tahansa. Päivä soljuu iltaa kohden omaan tahtiinsa, minun tahtiini. Ilta kuluu sohvan nurkassa kirjan tai telkkarin parissa, sillä olen kotikissa vailla vertaa. Iltaohjelmien jälkeen on ihana kaivautua Miehen kanssa peiton alle, kunnes aamulla herään jälleen minuutin ennen kellon soittoa.

AJL, versio 2: Herään aamulla varhain, riippumatta siitä moneltako lapset heräävät. En enää osaa nukkua pitkään, vaan sisäinen kelloni on kääntynyt lasteni asettamaan aikaan. Laittaudun rauhassa ennen lasten heräämistä, jos edessä on työpäivä, tai vääntäydyn telkkarin ääreen lastenohjelmien ääreen, jos on viikonloppu. Aamupäivisin olen tuotteliaimmallani ja silloin ajatukseni juoksee kirkkaiten. Työpäivinä työasiat rullaavat ja vastapainoksi kotipäivinä saan aamupäivisin eniten aikaiseksi, olipa kyse lasten leikittämisestä, ulkoilusta tai siivoamisesta. On nautinnollista huomata, että jaksan ja pystyn. Varhainen lounas pitää minut ja lapset iloisena, tai myöhästynyt sellainen saa aikaan nälkäkiukkua kaikissa osapuolissa. Pahaksi onneksi en ole vieläkään kotipäivinä oppinut täysin naamioimaan omaa nälkäkiukkuani, mutta onneksi vastapuolikaan ei pelaa täysin puhtain jauhoin. Lounaan jälkeen alan jo odottaa työpäivän päättymistä. Kotipäivinä heitän jalat sohvalle ja nautin - tai suhaan kotitöitä, luen koulujuttuja, yleensä multitaskaan kotitöiden, opintojen ja tuikitärkeiden telkkarisarjojen parissa. Joka tapauksessa olen yleensä käyttänyt parhaimmat paukkuni. Joustava työaika sallii minun hakea lapset tarhasta varhain, mikä on iso etuoikeus, vaikka välillä se tarkoittaakin töiden jatkamista illalla kotona. En kuitenkaan mieti sitä tässä vaiheessa; Minulla on koko iltapäivä aikaa tehdä mitä tahansa lasten kanssa. Päivä soljuu iltaa kohden omaan tahtiinsa, lasten tahtiin ja minun tahtiini sekä Miehen kotiinpaluun tahtiin. Ilta kuluu hauskoissa touhuissa, vaikka joskus täytyykin korottaa ääntä lasten siirtyessä ylikierroksille. Nyt voin jo välillä käpertyä sohvan nurkkaan, kun lapset opettelevat leikkimään yhdessä. Miehen leikittäessä voin myös jälleen multitaskata vaikkapa radion ja tiskien parissa. Olen kotikissa enkä useinkaan kaipaa arki-iltoihin muuta. Iltaohjelmien jälkeen on ihana kaivautua Miehen kanssa peiton alle, kunnes aamulla herään jälleen minuutin ennen kellon soittoa. Kotipäivinä saan jäädä vielä lämpimään sänkyyn Miehen könytessä töihin. Se hetki on onnea täynnä.

Vain yksi on varmaa: Olin onnellinen ennen lapsia. Olen onnellinen nyt. Vain onnen muoto ja määrä ovat hioutuneet.

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Kielikello

Perheen pienimmäinen on talven myötä todella avannut sanaisen arkkunsa, ja uusia sanoja tulee päivittäin. Eräs ihastuttavimmista on lauhtuneiden säiden myötä opittu, lapsuuteen olellisesti kuuluva määre:

- Ätäggöö! lausahdus on tallentunut videollekin, kun Tosikoinen elämänsä ensimmäistä kertaa seisoi kuralätäkössä kumppari jalassaan.

Toinen tärkeä opittiin heti seuraavana iltana. Tosikoinen hoki malttamattomasti iltapalalla muki, muki ja ojenteli kättään, työntäen silti nokkamukin pois tieltään varsin ärtyneenä. Hetken aikaa hoomoilasina ihmeteltyämme Mies hoksasi tarjota samaa mitä Esikoinenkin mussutti:

- Ai kinkkua?

- Kin-kuu! hihkaisi suloinen kupeitteni hedelmä. Niin se pienen maailma laajenee - hassunkurisella ikäänkuin vieraskielisellä aksentilla, joka sulattaa aikuisten sydämet.

tiistai 11. helmikuuta 2014

Se pieni sana

Edelliseen liittyen, olen lisäksi ottanut itseäni niskasta kiinni, että jos tulee tulistuttua liikaa, myös minun pitää pyytää anteeksi. Liian usein se unohtuu, vaikka aina omilta lapsiltani sitä edellytänkin.
(Sivuhuomautus: Ei ole hellyyttävämpää näkyä, kuin reilu yksivuotias halaamassa ja kuiskaamassa annees.)

Toissa viikonloppuna tämä päätös joutui käytäntöön ja sai vahvistuksen tehostaan. Olimme juuri lähteneet rakkaan kummityttöni synttärijuhlilta ajamaan yötä vasten kotiin pitkää matkaa. Ajotunteja oli edessä neljä, ja minua väsytti jo valmiiksi, koska olin erinäisistä syistä johtuen yksin lasten kanssa liikkeellä ja vasta edellisenä päivänä ajanut saman matkan toiseen suuntaan. Olimme siis juuri startanneet, kun takapenkiltä kuului vienosti:

- Äiti, onhan mulla vaippa?

Kysymyksen voi suoraan suomentaa: Äiti, minulla on pissahätä. Voinko pissata nyt vai täytyykö minun pidätellä.

Vastasin: - Kyllä, sinulla on yövaippa, koska nyt ajetaan yötä myöten kotiin. Voit pissata vaippaan.

- Mutta kakkaa ei voi tehdä vaippaan.

Pohdin hetken vaihtoehtoja: Kakatako vaiko eikö kakata? Kakattaako vaiko eikö kakattaa? Useamman tunnin pidättely ei kuulosta hyvältä vaihtoehdolta, kuten ei useamman tunnin pituinen kakan muhittelu vaipassakaan. Seuraavan kymmenen minuutin sisällä ennen seuraavaa bensa-asemaa ehdin tiukata monta kertaa, onko lapsella nyt ihan ihan oikeasti kakkahätä. Kuulemma on, ei auta kuin keskeyttää matka ennen kuin se on todenteolla alkanutkaan.

Kolmen aakkosen asemalla pohdin jälleen: Jätänkö nukkuvan Tosikoisen autoon vessareissun ajaksi vai herätänkö ja kipitämme kolmistaan vessaan? Kohtalo ratkaisee tämän puolestani ja Tosikoinen herää ihmettelemään hurinan loppumista.

Vessassa on Esikoista ilahduttava pikkupönttö, johon hän tällää pienen pyllynsä tärkeänä. Hetken päästä mieli muuttuu: - Ei tuu mitään, ei oo kakkahätä.

Tästä alkoi alamäki. Minun pinnaani kiristää ja kello juoksee. En osaa luottaa lapsen sanaan, joka vaihtuu joka toisella kysymyksellä: on hätä, ei olekaan, kyllä oli autossa kova hätä mutta ei enää. En voi riskeerata, koska hyviä pysähdyspaikkoja matkamme varrella on harvassa. Väsyneenä ääniraitani taantuu nopeasti naputukseksi, ja päädyn laukomaan viisaita sanoja kuten me emme lähde yhtään mihinkään, ennen kuin se kakka tulee, etkö sinä haluakaan iskän luo?

Tajuan itsekin naurettavuuteni, mutta silti kuohuu yli. Tuhlaamme vessassa vajaan tunnin, jonka jälkeen olen itsekin kurkkuani myöten täynnä omaa nalkutustani. Verenpaineeni huitelee yli mittarilukemien ja korvissani sauhuaa. Autoon paluu ei ole iloinen ja auto startataan kyräilevän hiljaisuuden vallassa.

Vilkaisen peruutuspeiliin ja näen kaksi hämmentynyttä silmäparia. Tavallisesti tähän aikaan he ovat jo olleet pari tuntia sängyssä. Heitä varmasti väsyttää paljon, mutta kumpikaan ei uskalla antaa unelle myöten, vaan molemmat tuijottavat kummissaan eteensä ja välillä toisiinsa. Äidistäkin tuntuu pahalta.

- Hei Esikoinen? Anteeksi, pyydän ja selittelen väsymystäni sekä pitkää ajomatkaa.

- Ei se mitään, toteaa viisas esikoiseni, - Sitä sattuu. Jos väsyttää, voi sulkea silmät ja torkkua autossa.

Nyt jo vähän äitiä naurattaa. Selitän, että valitettavasti minä en voi nukkua, koska minun pitää ajaa autoa. Kerron myös, että Esikoinen on silti omalta kohdaltaan oikeassa. Vartissa molemmat lapset ovat unten mailla, ja minä jään makustelemaan tunteitani sekä tapahtunutta.

En todellakaan ollut rakentava ja turvallinen aikuinen siellä kolmen aakkosen vessassa. Yllätyin itsekin, kuinka kipakat ja täysin turhat sanani sekä äänen korottaminen vain lisäsivät omaakin huonoa tuultani. Vielä enemmän yllätyin siitä, kuinka tuon yhden pienen sanan lausuminen laski välittömästi verenpaineeni normaalilukemiin. En ole aiemmin ymmärtänytkään, kuinka tärkeää on myös itse muistaa pyytää anteeksi lapsiltaan. Tämän opin haluan muistaa.

maanantai 10. helmikuuta 2014

Huuto pimeydestä

Olen aina ollut helposti tulistuva ja tunteiden äärilaidoilla elävä. Äitiys ei valitettavasti ole saanut äkkipikaisuuttani kuriin, mikä harmittaa. Se harmittaa minua, koska kivahdan välillä liian ärhäkästi liian pienestä - ja varsinkin liian pienelle. Se harmittaa lapsia, koska eihän nyt kenestäkään ole kivaa, jos hänelle tiuskitaan. Ja niinhän se metsä vastaa, kuin sinne huudetaan...

Osittain Leluteekin Emilian esimerkin innoittamana olen kuitenkin ottanut tavoitteekseni näiden särmieni hiomisen. Siitä hyötyisivät sekä lapset että varsinkin minä itse. Ei ole todellakaan kivaa, että erään kerran tunteideni ylikuumennuttua ja äänen volyymin noustua kipakoihin lukemiin, Esikoinen tarttui pienempäänsä kädestä ja totesi:

- Ei mitään hätää, se on vain äiti.

Kylläpä veti hiljaiseksi.