torstai 11. joulukuuta 2014

Pömpöttää

Söin tänä aamuna lasten kanssa aamupalaksi puuroa. Ruokailun päätteeksi Esikoinen esitteli vatsaansa:

- Kato miten iso pömppövatta!

Tosikoinenkin kiirehti nostamaan paitansa helmaa:

- Äiti kato mua, kato mua! Pömppövatta!

Suloinen hetki sai pienen kolhun, kun minun esiteltyä omaa puurontäytteistä vatsaani Esikoinen tokaisi mahaani tuijottaen:

- Äiti, kyllä me sittenkin tarvittaisiin vauva.

Ehkä minun olisi pitänyt lopettaa syöminen siihen, kun vatsa ilmaisi olevansa tyytyväinen, eikä sinnillä ahtaa loppujakin napaan mentaliteetilla "ruokaa ei saa heittää roskiin".

torstai 20. marraskuuta 2014

Puutteen suru

Voiko surra jonkin sellaisen menetystä, mitä ei ole koskaan omistanutkaan? Jotain, joka on ollut vain ajatuksen tasolla, jos edes sitäkään?

Voiko kaivata jotain sellaista, jota ei ole koskaan saanut? Jotain, jonka järkevyydestä ei ole edes varma, mutta joka kolkuttelee ajatuksissa? "Uskaltaisinko, pystyisinkö...?"

Voiko vuodattaa kyyneleitä sellaisen edestä, joka ei ole ollut omaa, ei käsin kosketettavaa, ei muuta kuin mielikuvitusta?

Ja kuinka selittää näitä tunteita sellaiselle, jolle vain konkreettinen on "oikeaa"?

maanantai 10. marraskuuta 2014

Sudenkuoppa

Minulla on periaatteessa kaikki hyvin. Minulla on kaksi ihanaa ja rakastettua lasta, onnellisesti odotettuja ja päivieni naurattajia - joskin juuri nyt tahto- ja uhmaikien kourissa jatkuvasti välillä rasittavia, mutta niin tuon ikäisten kuuluukin olla.

Lisäksi minulla on maailman paras aviomies. Hän on osallistuva isä ja kotimme peruskallio. Hoidamme kodin ja lapset aikalailla tasan puoliksi, tai kenties jopa fifty-sixty niin, että hän hoitaa isomman kimpaleen.

Olemme juuri muuttaneet unelmiemme kotiin, ja meillä molemmilla on hyvin töitä. Elämme ruuhkavuosia töiden, harrastusten, opintojen ja lastenkasvatuksen pyörteissä, mutta silti parisuhteemme voi hyvin. Minun mielestäni jopa paremmin kuin esimerkiksi vuosi sitten.

Silti.

Minun henkeni on väsynyt ja mieleni särkynyt. Yllä olevat huomioon ottaen tuntuu nurinkuriselta, että juuri nyt tunnen näin. Että juuri nyt koen tipahtaneeni äitiyden sudenkuoppaan, josta en pääse yksin ylös.

Onneksi ei tarvitsekaan yksin yrittää. Mies kuuntelee ja tukee, vaikkei voikaan ymmärtää tuntemaani. Pian minua kuuntelee myös joku muu, joka saa siitä palkkaakin.

tiistai 4. marraskuuta 2014

Uusi

Tuijotan takapihalle,
omaa takapihaamme,
leikkimökkiä (naapurin) ja
ränsistynyttä puumajaa (rajan takana).
 
Lasten haravat nojaavat terassin kaiteeseen,
pulkka jo odottaa
tulevia kinoksia.
Sade tuoksuu ja
tuuli vihmoo kirpeästi.
 
Hymyilen.
Tämä on minun.
Tämä on meidän.

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Muutos


Nämä seinät
ovat nähneet meidät
onnellisimmillamme,
heikoimmillamme.

Nämä muistot
kaikista kauneimmat,
rumimmatkin,
suljen sydämeeni
samalla kun painan kiinni
viimeistä kertaa
tämän oven.

perjantai 17. lokakuuta 2014

Tahroja paperilla

Kun neuvolapsykologin luona saa masennustestistä arvion "lieviä masennusoireita" ensi kertaa elämässään, se pysäyttää. Inhottavinta on se, että tätä seuraavana päivänä koko aamupäivä lasten kanssa menee huonommin kuin viikkoihin. Jakelen jäähyjä, taannun taaperon tasolle karjumaan ja lopulta lukittaudun vessaan yksin itkemään.

Kun olisi liian paljon sanottavaa liian painavasta aiheesta, istun vain jähmettyneenä pala kurkussa enkä saa avattua solmuja edes paperille.

Kun omassa pääkopassa mättää niin paljon, että huomaan vain huutavani lapsille, itkeväni yksinäni tai märehtiväni näitä edellisiä, hautaudun makuuhuoneeseen lukemaan blogeja muiden elämästä ja mietteistä. Toivoen, että olisin mieluummin joku heistä, kuin tämä epäonnistunut kasa tässä.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Riitänkö minä?

Esikoinen on tällä hetkellä hyvin kiinnostunut vauvoista. Ei tosin niinkään perinteiseen kolmivuotiaan malliin eli hoivaamalla vaikkapa vauvanukkeja, vaan leikkimällä itse vauvaa. Joskus hän on ihmisvauva, vielä useammin kissa- tai pupuvauva. Näin hän saa varmasti paljon huomiota. silityksiä, halauksia ja syliaikaa. Erään kerran hän alkoi autossa ääneen pohtimaan vauvoja:

- Äiti, ei me kyllä tarvita vauvaa. Ei meille mahdu! Meillä on jo minä. Ja Tosikoinen. Meitä on jo kaksi. Kolme on liikaa. Kyllähän minä riitän?

Olen tämän jälkeen huomannut pohtivamme lapsilukuamme yhä useammin. Varsinkin kun aihe on ollut viime viikkoina tapetilla useammassakin blogissa: miksi on päädytty tiettyyn lapsilukuun, ja onko se ollut oma päätös vai jonkun/jonkin muun lopputulema. Olen itse kaksilapsisesta perheestä, ja jotenkin aina kuvittelin itsekin saavani kaksi lasta; Se oli minulle normi. Kuitenkin jo Esikoisen odotusaikana (ja huolimatta ajoittain henkisesti rankasta vauvavuodesta) aloimme Miehen kanssa haaveilemaan kolmesta lapsesta.

Esikoisen sanojen jälkeen olen alkanut pohtia, onko minulla itsekäs oikeus haluta kolmas lapsi, vaikka nämä kaksi nykyistäkin pitävät kädet (ja hermot) täynnä? Mihin väliin se kolmas mahtuisi? Millä hermoilla häntä kasvattaisi?

Tietenkään ei saa laittaa liikaa painoarvoa pienen lapsen sanoille, mutta tämä sama teema on ollut havaittavissa muissakin Esikoisen puheissa ja mietteissä. Ajoittain olen epäillyt, että Esikoinen saattaisi olla kokonaisuudessaan tyytyväisempi lapsi, jos hän olisi saanut olla ainoa lapsi. Toki hän ei nykyään edes muista aikaa ilman Tosikoista eikä enää osaisi varmasti elää ilman häntä, mutta silti... Olemme järkyttäneet hänen maailmaansa jo yhden sisaruksen verran, miten hänen kävisi jos hänelle ilmaantuisi toinen sisarus - joka tunnetusti vauvavuoden aikana veisi leijonan osan äidin sylistä?

Miten vakuuttaa kolmivuotiaalle, että kyllä rakkaani, sinä riität meille aina juuri tuollaisena kuin olet. Aina.Mutta ei myöskään olisi sinulta (saamastasi rakkauden määrästä) pois, jos meillä olisi perheenjäseniä enemmänkin?

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Ylpeä isä

Mies haki männä viikolla lapsia hoidosta, kun Esikoinen pukemisen yhteydessä jumiutui tavaamaan hoitopaikan ovesta kirjain kirjaimelta:

- Äs, ii, äl [suom.huom. är], koo, uu, tee.

- Hienoa! kehui ylpeä isä haltioissaan: kolmevuotiaamme osaa lukea!
- Mitä siinä lukee?

- Ovi! päätti tomera Esikoinen, loogisen päättelykyvyn maisteri. Mies tyytyi tekemään henkisen facepalmin, minä olen silti edelleen ylpeä pikkuihmisemme kirjaintunnistuksesta sekä pettämättömästä päättelystä.

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Pohjalla on ruma maailma

Ajoin eilen kolmistaan lasten kanssa pitkän ajomatkan, useita satoja kilometrejä sukuloimasta takaisin kotiin. Menomatka viime sunnuntaina sujui hyvin, mutta tämä paluumatka oli suorastaan helvetillinen. Tämän alemmas vanhemmuudessa en ole aiemmin vajonnut, ja toivon todella, etten tämän alemmas enää pääsisikään. Matka oli todellinen pohjanoteeraus. Ehkä ajoitus oli huono ja kuumuus teki varmasti tehtävänsä. Myös lapsia taisi alkaa nyppiä olla 24/7 toistensa seurassa ja kirjaimellisesti kylki kyljessä. Pahin taisin kuitenkin olla minä itse.

Olen aina ollut helposti tulistuvaa sorttia, ja kun minä tulistun, minä huudan. Myös lapsemme huutavat ja kirkuvat korvia vihlovasti kiukustuessaan vähäisestäkin asiasta - varsinkin Esikoinen. Tämä on äärimmäisen är-syt-tä-vää, ja eilen havahduin siihen, etten voi tästä huonosta tavasta syyttää ketään muuta kuin katsomalla peiliin. Eilinen ajomatka eskaloitui nahistelusta todelliseksi molemminpuoliseksi kiljumiskarkeloksi (vaikka siitä meiningistä oli kyllä hupaisat karkelot niin kaukana kuin olla voi) ja kulminoitui äkkipysäytykseen tien varteen bussipysäkille. Hyppäsin autosta ulos korvat sauhuten ja silmät kyynelehtien voimatta sanoa lapsille sanaakaan.

Jo muutaman minuutin tepastelu rauhoitti minua, mutta autolle palatessani löysin sieltä - luonnollisesti - lapsetkin kyynelissä. Yritin kertoa heille, että kiukkuni oli niin suuri, ettei se mahtunut enää autoon. Sanoin, etten halunnut huutaa heille, mutta heidän tahallinen kiusantekonsa ja tuhmuilunsa (ts. tietävät tekevänsä kiellettyjä asioita ja tekevät niin siitä huolimatta odottaen vain äidin reaktiota) saivat minut neuvottomaksi, enkä tiennyt mitä tehdä, koska he eivät totelleet minua, vaikka tiesivät tekevänsä väärin. Sen takia pysäytin auton, koska en halunnut enää huutaa heille (eikä se mitään tehonnutkaan), ja minua kiukutti niin kovin, etten keksinyt muutakaan. Vakuutin myös, että äiti ei koskaan jätä heitä yksin vaan tulee aina takaisin, mutta joskus kiukku käy niin suureksi, että äitin on noustava pois autosta päästääkseen kiukun ulos ilmaan.

Esikoinen oli todella pahoillaan ja uskoin hänen jopa ymmärtävän jotain. Tosikoinen oli liian pieni ymmärtämään, mutta rauhoittui hänkin helposti. Jatkoin matkaa luullen, että loppumatka (vaivaiset 40km verrattuna kokonaismatkaan) sujuisi melko hyvin. Turha luulo. Kello kävi jo iltakymmentä, jolloin tavallisesti lapset ovat olleet nukkumassa jo pari tuntia. Tällä kertaa autossa ei unettanut ja pian meno jatkui entisellään. En osannut olla itsekään kovin aikuinen, vaan otin heidän iltavillinsä henkilökohtaisena kettuiluna, koska he tekivät kyllä kaikki kielletyt temppunsa, mitä ikinä keksivät. Minä keskityin vain pitämään auton tiellä ja tuijottamaan hupenevia kilometrejä gps-laitteessa. Halusin palavasti kotiin päästäkseni rauhaan ja edes hetkekesi eroon lapsistani.

Loppumatkana en sentään enää huutanut, mutta kyyneleet valuivat poskillani, joita Esikoinen aina välillä ihmetteli. Selitin hänelle monta kertaa olevani surullinen, koska en tiennyt mitä tehdä heidän kanssaan, koska he eivät tottele minua. Olin rehellisesti ymmälläni, mutta eihän 3-vuotiaalle olisi silti kannattanut tuollaista sälyttää. Liian pienelle.

Kotiin päästyäni luovutin lapset Miehelle ja pakenin autoa purkamaan. Palasin sisälle vasta, kun olin täysin varma lasten olevan jo sängyissään.

Aamu ei ole tuonut helpotusta. Koen suurta syyllisyyttä eilisestä huutamisestani, kauhua ajomatkaa muistellessani ja täydellistä neuvottomuutta omassa äitiydessäni. Olen niin pettynyt itseeni. Tunnen kaivaneeni itselleni kuopan, josta en pääse ylös. Pelolla odotan ylihuomista, jolloin minun pitäisi olla jälleen yksin vastuussa lapsistamme Miehen mennessä töihin. Eilisen jälkeen minusta tuntuu niin totaalisesti, etten kykene enää tähän.

torstai 10. heinäkuuta 2014

Kuinka monta napaa ihmisellä on?

Suihkun jälkeen kuivattelemme Tosikoisen kanssa kaksin. Hän huomaa rintani, osoittaa toista nänniäni ja toteaa:

- Napa!

Ei aivan, mutta melkein. Oli jälleen naurussa pitelemistä. :)

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Sydämellistä

En aina ole ihan varma, mitä kaikkea Tosikoinen ymmärtää. Siis sanojen tarkoituksista. Paljon hän höpöttää, ja joskus yllättyy, kuinka paljon hän hoksaakin - ja joskus ei tunnu tajuavan millään mitään yksinkertaistakaan. Oli miten oli, ihania lausahduksia häneltä tulee, käyttipä hän sanoja joita ymmärtää tahi ei. Yleensä lauseet ovat hassuja tai vähän vinksallaan, mutta tänään todistin jotain todella kaunista.

Tosikoinen ja Esikoinen leikkivät keskenään sulassa sovussa (hah, edes kerran kuukaudessa!), kun Esikoinen ojensi Tosikoiselle jonkin tämän kaipaaman lelun. Automaattisesti ja huolellisesti artikuloiden Tosikoinen vastasi:

- Kiitos, lakas.

Onko mitään suloisempaa?!

Vaikkei Tosikoinen (reilu 1,5vee) vielä täysin ymmärtäisikään sanaa "rakas", tietää hän sen tarkoittavan jotain hyvää ja kehuvaa, positiivista ja iloista. Ja lienee jotain tullut tehtyä oikein, kun hän ylipäätään osasi kiittää! ;D

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Havaintokyky

Katselimme Tosikoisen kanssa kännykästä valokuvia viime päiviltä. Eräässä kuvassa oli Tosikoinen itse leikkimässä hiekkalaatikolla ja hän jumittui sitä katsomaan. Kulmat vetäytyivät kurttuun ja suu mutristui.

- Mun lapio, ei saa lainaa! Mun, ei saa lainaa, ei! torui tomera taaperomme.

Tosikoinen ei hahmota kuvista asioita yhtä hyvin kuin isompi sisaruksensa saman ikäisenä. Hän ei tunnista itseään hyvin kuvista vaan väittää liki aina Esikoiseksi. (Hän tosin myös usein nimittää itseään Esikoiseksi, joten tiedä sitten kokeeko itsensä muutoinkin tämän jatkeeksi...) Samoin hän itsepäisesti on koko kevään nimittänyt lehmää lampaaksi ja tasapuolisuuden nimissä myös päinvastoin. Ei kai mikään ihme, että sama lapsi nimesi kirjassa näkyvän virtahevon pupuksi. Melkein oikein...

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Pienestä kiinni

Esikoisesta on kuoriutunut jopa suurempi mielensäpahoittaja kuin Tosikoisesta. Hänen suorituksessaan huonoa on se, ettei se ole läheskään yhtä suloista kuin pienemmällään, koska desibelit kipuavat huomattavasti korkeammalle ja hänen mielensäpahoittamiseensa myös lähes aina liittyy voimannäyttöjä (lue: viskomista, heittelyä, läpsimistä, tönimistä, you name - she's done it). Tämä toki kuuluu ikään, mutta ei se tee tästä Vaiheesta yhtään sen miellyttävämpää vanhemmille.

Jotain tästä Vaiheesta voi kiteyttää tämänpäiväiseen aamupalaan. Esikoinen mussutti tyytyväisenä porkkanasämpyläänsä (jo toista sellaista), kunnes kurkisti vahingossa makkaran alle. Suu vääristyi ja kyyneleet kihosivat silmiin. Tuskanhuuto oli sydäntäkouraiseva:

- Mun sämpylässä on kolo! Siinä on KOLO!! En syö, siinä on iso kolo!!!!

Niinpä, yritä siinä nyt selittää, että se kolo on aivan tavallista sämpylöissä ja että takinan kuuluukin olla kuohkeaa (eli omata koloja) tai se ei olisi hyvää. Ja me kun jo ehdimme onnitella itseämme (lue: Miestä), joka keksi kuinka (kännykkäpelien avulla, köh köh) saada joka aamuiset (muutaman viikon jatkuneet) itkukiukut pois Esikoisen repertuaarista. Olikin jo liian herttainen aamu, joten olisihan tämä pitänyt osata aavistaa...

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Kiire kiirettä ruokkii

Päivät vierivät järkyttävällä vauhdilla. Havahduin torstaina siihen, että se oli muistini mukaan ensimmäinen kiireetön kotiäitipäiväni tänä vuonna, vaikka olenkin ollut osittaisella hoitovapaalla jo vuoden vaihteesta lähtien. Nimellisesti olen siis pois töistä joka viikko torstait ja perjantait, mutta viime torstai oli ensimmäinen päivä, jolloin vietin todellakin koko päivän lasteni kanssa ilman mitään A) hötkyilyjä tai B) apukäsiä. (Tosin muistiini luottaminen on näinä hässäkän täyttäminä aikoina enemmän kuin epäluotettavaa, mutta ei nyt takerruta siihen.)

Samana tostaina tein toisenkin mullistavan ahaa-elämyksen: Kun minun ei tarvinnut multitaskata tietokoneen äärestä vaan pystyin olemaan todella läsnä lapsille, hommat sujuivat paljon leppoisammin ja vähemmillä nahinoilla. Tämä tuli heti todistettua perjantaina, jolloin nahinat ylsivät maksimiin ja jäähyjä käytettiin vähintään kerran tunnissa. Tuolloin en tosin koneen äärestä vahtinut lapsia vaan olin muutoin poissaolevampi, koska edellisestä päivästä yli-innostuneena kuvittelin voivani yhtä aikaa muka-leikkiä ja lukea - eli löhötä sohvalla Kaksplussan ja MeidänPerheen kanssa. Jälkikasvu selkeästi heti huomasi fuskaukseni ja päättivät nokittaa välittömästi nousevilla äänenpainoilla ja vikkelästi käyvillä ja/tai väkivaltaisilla pikkukäsillä.

Oli miten oli, nämä havainnot haluan muistaa. Ole todellakin läsnä silloin, kun olet lasten kanssa. Silloin ei tarvitse tuntea syyllisyyttä pöydän nurkalla kuiskuttelevista tenttikirjoista tai läppärilaukusta kantautuvasta työlastin puuskutuksesta. Jos noihin tartut, et kuitenkaan saa mitään järkevää aikaiseksi - paitsi pahaa tuulta kaikille. Kummasti sitä jaksaa illalla sittenkin rutistaa jotain ns. hyödyllistä kasaan, jos päivä on sujunut leppoisasti.

Sitä paitsi että mikäs olisi sen hyödyllisempää kuin oman jälkikasvun kasvattaminen ja eritoten sen ihastelu? Isomman uhma ja pienemmän tahto ovat omiaan luomaan varsin komentamissävyitteistä äänimaailmaa kotiin. Tämä on tapa, josta tahdon päästä eroon. En vähiten omia hermojani säästääkseni, mutta eniten kuitenkin kannustaakseni lapsiani. He kun oikeastikin ovat todella suloisia, kekseliäitä ja ehtiväisiä, taitavia ja suulaita, niin maailman rakkaimpia ettei toisia ole. Tämä vain saattaa heiltäkin usein jäädä kokematta, jos (kun) äiti vain naputtaa, kieltää ja komentaa. Kaikki nuo jäävät vähemmälle, kun jätän turhan tehoilun (joka joka tapauksessa vain yrittämisen tasolle jääkin) ja keskityn vain heihin. Ainakin heti heräämisen jälkeen (niin yö- kuin päiväunilta) taattu jakamaton huomio takaa sen, että tovin päästä (tunnin tai parin viimeistään) lapset jaksavat ja haluavatkin leikkiä tovin ilman aikuista. Tällöin on minun rakoni: Voin vilkaista työpostit, laittaa tiskit koneeseen ja pyyhkäistä pöydän, tai nostaa hetkeksi jalat sohvalle.

En voi suositella kenellekään työn, opiskelun ja pienten lasten yhdistämistä. Jos kuitenkin olet ajautunut kanssani tähän samaan soppaan, usko minua: Asia kerrallaan (ilman tunnontuskia!) tuo paljon parempia tuloksia, kuin kaikkien kanssa yhtä aikaa jonglööraaminen. Kotipäivinä ole kotona ja nauti lapsista. Leiki ja rentoudu itsekin. Työpäivinä paina hommat kasaan, ettei enää kotona tarvitse niitä miettiä. Opiskelut kannattaa hoitaa mahdollisimman paljon poissa kotoa, etteivät pyykkikasat tai villakoirat huhuile liian kovaäänisesti ja saa keskittymistäsi herpaantumaan. Itse olen huomannut, että jopa kolmen aakkonen huoltsikka saattaa olla yllättävän hyvä opiskelupaikka: Siellä olevat sotkut siivoaa joku muu, ja minä saan keskittyä aivan muuhun.

Näin tämäkin kolmen aakkosen sunnuntaiaamu on omalta osaltani kulunut, ja sainpa tänne blogiinkin huikattua, että hengissä ollaan vaikka kiirettä pitää. Iltapäivällä aion keskittyä vain lapsiin, koska Mies on luvannut siivota koko kodin. Siinä jos missä on oivallinen syy ja porkkana lähteä lasten kanssa leikkipuistoilemaan tuonne auringonpaisteeseen!

maanantai 28. huhtikuuta 2014

11 asiaa

Pikkuplaneetta haastoi minut 11 asian haasteeseen:

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään
2. Haastetun pitää vastata haastajan 11 kysymykseen haastetulle
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille
4. Haastettujen tulee valita 11 blogia, joilla on alle 200 lukijaa (en miettinyt tätä kohtaa, kun en tiedä lukijamääriä?)
5. Sinun tulee kertoa, kenet olet haastanut
6. Ei takaisin haastamista

Koska olen laiska kapinallinen luonne, noudatan vain osaa säännöistä. Kerron itsestäni sattumanvaraisesti 11 asiaa ja vastaan mielenkiinnolla Pikkuplaneetan esittämiin kysymyksiin, mutta en keksi uusia kysymyksiä enkä haasta ketään. Haasteen saa kuitenkin jokainen innokas napata itselleen ja vastata vaikkapa noihin Pikkuplaneetan esittämiin kysymyksiin! :)

11 asiaa Änistä:

1. En pysty ajamaan pienintäkään matkaa ilman turvavyötä. En edes siirtämään autoa parkkiruudusta toiseen. Sisäinen omatuntoni alkaa heti huutamaan ja syyllisyys on niin murskaava, että käteni ei suostu starttaamaan, ennen kuin vyö on kiinni.
2. En kuitenkaan koskaan yksin ajaessa kiinnitä takapenkin turvaistuimia turvavöihin, vaan ne saavat heilua aivan vapaita. (Eivät siis tule itsestään millään autoon kiinni, vaan vasta kun laitetaan lapselle turvavyö, se pitää myös istuimet paikoillaan.)
3. Minulla on työpöydälläni (tyhjä eli käyttämätön) postikortti, jonka kuvassa on vanha emalimuki täynnä mustikoita. Kuvasta tulee aina mieleen edesmennyt mummoni, maailman ihanimmat lapsuudenkesät ja makoisin mustikkapiirakka.
4. Huomaan välillä suorittavani äitiyttä, enkä osaa nauttia lapsistamme ja heidän seurastaan yhtä mutkattomasti kuin Mieheni - ja olen tästä välillä (usein) kateellinen hänelle.
5. En siedä ollenkaan kahvin makua, en edes jälkiruuan joukossa. Sen sijaan kahvi tuoksuu mielestäni to-del-la hyvälle. En voi käsittää, kuinka mikään, mikä tuoksuu niin ihanalle, voi maistua niin pahalta!
6. Olen kotihiiri ja tykkään kaikista eniten kaivautua iltaisin sohvan nurkkaan hyvän hömppäsarjan tai -kirjan ääreen.
7. Lasten myötä olen muuttunut pikkuasioissa pihimmäksi (esim. syön liki aina eväitä lounaaksi).
8. Esittelen mielelläni lasteni valokuvia ja ihastelen heidän suloisuuttaan. Olen pohjimmiltani ylpeä ja siirappinen äiti, mutta teen parhaani pitääkseni sen aisoissa.
9. Annan monesti Miehelle turhia "hyviä" vinkkejä ja ohjeita lasten suhteen, jotka lopulta itse aina unohdan enkä noudata niitä.
10. Toivoisin asuvani lähempänä siskoani ja hänen perhettään.
11. Pukeudun värikkäästi, rakastan värejä, en käytä ikinä mitään mustaa ja valkoistakin hyvin harvoin.

11 kysymystä Pikkuplaneetalta:

1. Mistä aihepiiristä olet kirjoittanut blogissasi eniten? Lasten suusta.
2. Uusimpia arjen oivalluksiasi? Muista pitää MehuJehut mukana keväällä ja kesällä aina, kun lapsetkin ovat mukana, jos haluaa välttyä pyykiltä. (Talvella ja/tai vedenpitävien ulkovaatteiden kanssa ei ollut niin justiinsa.
3. Ostokset putiikeista, ostoskeskuksesta vai netin kautta? Ruoka aina ostoskeskuksesta, vaatteet yhä enemmän netistä.
4. Lomavinkkisi ensi kesälle? Autolla kotimaata ympäri. Jos olisin rohkeampi, uusisin Miehen kanssa tehdyn ajelun ympäri Suomenmaata, mutta vielä ei rahkeet riitä toteuttaa samaa takapenkki täynnä lasten mielipiteitä ja lyhyitä pinnoja. :D
5. Hyvinvointineuvosi? Muista ottaa myös rennosti, kaiken tekemäsi ei tarvitse olla "hyödyllistä" tai kohti tiettyä päämäärää.
6. Minne haluaisit matkustaa? Lasten kanssa Kreikkaan, mahdollisesti Parokselle.
7. Seuraavat kukka- ja kasvi-istutuksesi? Jestas. Ei mitään. En ole tippaakaan viherpeukalo. Ehkäpä Mies toisi minulle joskus leikkokukkia?
8. Minkä asian puolesta haluat/jaksat ottaa kantaa? Lasten hyvinvointi, esim. uusimpana ettei erityistukea leikattaisi sitä tarvitsevilta lapsilta perusopetuksessa. Täällä sinäkin voit tähän vaikuttaa: http://www.adressit.com/erityistukea_tarvitsevien_lasten_oikeus_oppimiseen_turvattava
9. Milloin sinulla on aikaa kirjoitella blogiasi? Töissä, hups...
10. Parasta juuri tänään? Olla ilman tarharumbaa. Onni on lasten vapaapäivä isovanhempien kanssa. <3
11. Mihin näistä kysymyksistä oli vaikeinta vastata? Näköjään nro 2, koska se oli ainoa joka jäi ensimmäisellä kierroksella ilman vastausta. En taida olla kovinkaan oivaltava ihminen. :D

Kas siinä. Tuliko mitään uutta mielenkiintoista tietoa? :)

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Pääsiäisyllätys

Jokseenkin pysäyttävää huomata yli 10 vuoden yhdessäolon jälkeen puolisossa uusia piirteitä. Tai itsessään, miten sen nyt ottaa... Pääsiäisen aikaan pesimme vierekkäin vessassa hampaita (arkisia kultaisia hetkiä, ehe ehe) ja tovin peilikuviamme tuijoteltuamme totesin Miehelle:

- Oletko sinä tosiaan noin paljon pidempi kuin minä..?

Miehelle tämä ei tullut ollenkaan yllätyksenä, ja olenhan minäkin aina tiennyt olevani lyhyempi kuin hän. Mutta että NOIN paljon...!

Tosin eikös se tutkimuksienkin mukaan ole hyvä, että vuosienkin yhteisen taipaleen jälkeen puoliso onnistuu yllättämään?

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Lapsiluvun takana

Kun jäin Esikoisesta äitiyslomalle, lähdin soitellen sotaan. Raskaushinku ja vauvakuume ajoivat kaiken ylitse ja edelle. Uskoin myös kenties hieman naiivistikin kaiken kyllä järjestyvän. Lapsen kaipuu tykytti polttavammin kuin keskeneräisen opinnot tai aluillaan oleva työura. Sattuman kautta olimme juuri ennen Esikoisen plussaa ostaneet ensiasuntomme, joka oli meille kahdelle järjellä ajatellen liian suuri. Onneksi ei mennyt montaa viikkoa, kun Esikoinen ilmoitti tulostaan ja asunto muuttui sopivan kokoiseksi.

Tosikoinen syntyi valmiiseen perheeseen, valmiiseen kotiin. Alunperin liian suuri asunto kutistui edelleen, mutta mahdutti edelleen meidät kaikki - ruhtinaallisestikin, vaikka tiettyihin koloihin muutamat lisäneliöt eivät haittaisikaan. Myös auto oli vaihdettu suurempaan, tähän mahtui tuplarattaatkin peräkonttiin. Tosikoinen toki lisäsi käytännön kiirettä ja tarvetta lisäkäsille sekä äidin sylin jakamiselle, mutta isommassa mittakaavassa mikään ei muuttunut - tai kaivannut muutosta.

Olen nyt kuumeillut vaihtelevasti kolmannen lapsen perään, mutta tällä kertaa kynnys on paljon suurempi, mikä on hieman nurinkurista. Mikään muutos ei ole henkisesti niin suuri kuin ensimmäisen lapsen syntymä. Toinen lapsi syntyy jo valmiiseen pakettiin ja hieman jo tietää, mitä odottaa. Kolmas lapsi tuntuu ainakin ajatuksen tasolla mullistavan jälleen kaiken: Pitäisi muuttaa isompaan asuntoon, koska herkkäunisena perheenä jokainen tarvitsee oman yksityisen nukkumahuoneensa. Mahtuuko kaksi turvaistuinta ja yksi turvakaukalon nykyiseen autoon? Jos ja kun ei mahdu, millaiseen karavaaniin se oikein pitäisi vaihtaa? Kuinka kolmen lapsen kanssa kuljetaan lähipuistoon saati kauemmas jalan, kun tuplarattaatkin ovat jo niin kovin suuret? Missä niitä kaikkia pikkuruisia kenkäpareja ja miljoonia tumppuja oikein säilytetään?

Materian lisäksi mietin aivan eri tavalla uraani. Kolmessa vuodessa tuntuu muuttuneen niin paljon: En ole enää nuori työnhakija, mutta silti junnaan alemman tason tehtävissä. Yritä siinä nyt sitten vakuutella, että olisin oikeasti osaava ja junnaus johtuu organisaatiomuutoksista eikä kyvyistäni. Palatessani lasten jälkeen työelämään olen joutunut tekemään suuria myönnytyksiä, mutta ne ovat sellaisia vain minulle. Työnantajan näkökulmasta he ovat olleet enemmän kuin reiluja, vaikka itsestäni tuntuu, että olen jäänyt jalkoihin. Näkyykö cv:ssäni lasten mentävä aukko vai näytänkö sen perusteella vain tietylle tasolle jumahtaneelta, jolla ei ole etenemiseen tarvittavaa... mitä? Osaamista, kynsiä, motivaatiota, näyttöjä? Huomaan olevani kateellinen eräällekin kollegalle, joka on kyllä käyttänyt isyysvapaansa, mutta silti onnistunut etenemään uralla yläpuolelleni. Tämä ei tokikaan ole henkilökohtaista, mutta silti kunnianhimoani kolhaisee. Ja kuinka syvälle mahtaisinkaan pudota, jos nyt saisimme kolmannen lapsen? Ei yhtään lohduta ajatella, että minulla on työvuosia vielä neljäkin kymmentä jäljellä, koska valitsemaani uraa pitäisi luoda nuorena. Ehkä jopa nuorempana kuin mitä itse enää olen?

Palettia ei myöskään kevennä edelleen kesken olevat yliopisto-opinnot. Vuosi aikaa saada paperit pihalle töiden ja lasten ohella ei ole helppo nakki. Tämä on itse asiassa niin iso nakki, etten kykene juuri nyt sitä edes enempää pohtimaankaan.

Miten tähän kaikkeen sopii haave kolmannesta lapsesta? Haluan säilyttää elintasomme, mutta en tiedä olisiko meillä varaa isompaan asuntoon, omaan taloon, isompaan autoon, saati ruokkia kolmea lasta? Ei sitä kolmattakaan voisi iäisyyksiä pelkällä rintamaidolla pitää, mutta turhan usein jo nykyisinkin palkkapäivää odotellaan kieli pitkällä tilin kolistessa tyhjyyttään. Miten me pärjäisimme rahallisesti kolmen lapsen kanssa heidän kasvaessaan?

Miten tähän kaikkeen sopii haave kolmannesta lapsesta? En haluaisi lapsilleni isoa ikäeroa, mutta eräs ura-asioiden tukipilarini sivulauseessa kehotti miettimään, voisimmeko lykätä kolmatta siihen asti, kunnes Esikoinen menee kouluun. Että ehtisin välissä viimeistellä opinnot ja luoda sitä uraakin, oikeasti. Neljä vuotta todennäköisesti kuluu hujauksessa, kuten kuluneetkin liki kolme vuotta lasten kanssa, mutta silti se tuntuu iäisyydeltä. Ja jälleen toisaalta, kuinka paljon olen valmis uhraamaan omaa itseäni ja työuraani lasten vuoksi..?

Olen ollut onnekas, koska minulla on ollut edes jokin työpaikka mihin palata, mutta en silti jaksa innostua tästä edusta. Haluan tasoiseni työn ja oikean uran, en mitä tahansa.

Olen ollut onnekas, koska olemme saaneet jo kaksi lasta. Esikoista "tehtiin" kolme kuukautta - aika joka silloin tuntui ikuisuudelta, mutta jälkikäteen ajateltuna todella lyhyeltä - ja Tosikoinen sai alkunsa jo pelkästä ajatuksesta. Kerjäänkö vaikeuksia haluamalla vielä kolmannenkin?

Olen onnekas, koska minun ei tarvitse tietää kaikkia vastauksia vielä tänään. Silti nämä ajatuksen ahdistavat ajoittain ja tällä hetkellä enenevissä määrin. Enkö voisi vain saada kaikkea haluamaani, nopeasti ja kivuttomasti ja kaiken yhtä aikaa?

maanantai 31. maaliskuuta 2014

Kulturelli

Telkkari mölysi yksinään olkkarissa, kun Mies oli viemässä Esikoista nukkumaan. Iltasatujen - puolin ja toisin kerrottujen - jälkeen Esikoinen höristi korviaan olohuoneesta kuuluvalle erikoiselle äänelle.

- Iskä, mitä tuo on?

- Se kuuluu telkkarista, joku laulaa oopperaa.

- Iskä, käy laittamassa telkkari pois päältä. Se kuulostaa ihan lampaalta.

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Mielensäpahoittaja

Seitsemännen ainekirjoitushaasteen inspiroi Kuplan Paula. Otsikko ehdottomasti osui ja upposi tänne hyvin, vaikka kirjoittaminen meinasikin unohtua ja luovutan tämän aineeni päivän myöhässä.
 




Mielensäpahoittaja

Pieni ihminen kokee tunteita koko kehollaan, ja Tosikoinen on siitä oiva esimerkki. Hän on perusluonteeltaan aurinkoinen vekkuli, mutta silloin kun häntä riipoo, se ei jää keneltäkään huomaamatta. Nyt puolitoistavuotispäivän lähestyessä näitä riipovia hetkiä on koko ajan enenevissä määrin ja päivittäin saamme todistaa pienen tempperamentin vahvistumista. Kas näin:

Tosikoinen on löytänyt jotain kivaa lattialta. Jotain selkeästi herkullista. Pienet nakkisormet käyvät ripeästi havaitun murusen kimppuun ja vievät suuhun nopeammin kuin äiti ehtii edes älähtää "EI". Tai oikeastaan sormet käyvät vielä nopeammin, jos äiti ehtii kieltonsa kiekaista, koska silloin Tosikoinen tietää olevan jo kiire, jos meinaa päästä herkkua maistamaan. Tiukkapipoinen äiti kaivaa kuitenkin kuivaneen kikkareen taaperon suusta (huh, se olikin vain eilisen iltapalan murotyyyny), eikä siihen auta rimpuilu, sätkiminen tai edes huutaminen. Operaation jälkeen taapero nyyhkyttää roskiskaapin edessä, ei antaudu syliin lohdutettavaksi vaan mielenosoituksellisesti kääntyy pois.

Pukeminen on Tosikoisesta myös kivaa - niin kauan kun sitä saa tehdä itse. Tästä ei pidä vetää sellaisia johtopäätöksiä, että hän osaisi mitään pipoa kummempaa oikeasti pukea ylleen, vaikka riisuutuminen sujuukin jo (myös niinä hetkinä jolloin se ei olisi suotavaa). Niinpä päivittäin kohtaammekin eteisessä korvia vihlovaa kirkumista, josta naapurit varmasti kuvittelisivat, että vähintään jonkin eläimen mestaus olisi käynnissä. Ei, ei mitään sen dramaattisempaa kuin taaperon pukeminen, mutta Tosikoiselle sekin hetki on näköjään traumoista kauheimpia. Selkä kaarella lapsi kirkuu kuin henkensä hädässä, kun asettaudun auttamaan haalarin pukemisessa. Tilannetta ei yhtään helpota se, että hän on ensin itse vapaaehtoisesti istuutunut lattialle levitelttyyn haalariin ja sovitellut itse jalkojaan lahkeisiin tai hihoihin. Heti, kun äiti lähestyy auttamisesta leperrellen tai pukemiseen komennellen tai mitä tahansa siltä väliltä, Tosikoinen perääntyy ja kipittää karkuun. Jos ehdin häneen tarttua ja määrätietoisin ottein pukea, kaipaisin korvatulppia. Kirkuminen on niin totaalista, että hänen koko pieni vartalonsa tärisee ja selkä on jännittynyt kaarelle. Hän varmasti huutaisi "ei saa auttaa!", jos vain osaisi.

Oltiinpa ulkona tai sisällä, tietyt asiat ovat Tosikoisesta kivempia kuin muut. Eli aina ne isosisaruksen omat lelut ja leikit, nehän ne kivoimpia ovat. Esikoinen on kuitenkin useimmiten mustasukkaisen suojeleva omistaan ja menee heti riistämään aarteensa pienemmän kädestä. Tästä seuraa väistämättä kova hätähuuto sekä kyyneleiden sumentama äitiä etsivä katse. Huomasitko kuinka minua loukattiin juuri? Tule auttamaan! Ja äitihän rientää, joskin nykyään hieman hitaammin. Hiljaa olen alkanut pohtia, josko olisi kypsä aika alkaa opettaa Tosikoiselle, että jos joku (lapsi) vie hänen kädestään lelun, sen saa ottaa omin luvin takaisin? Fyysisesti tönimällä harmiaan ilmaisevan Esikoisen kohdalla se ei tosin ole vielä ajankohtaista, jos haluan säästää pienempää enemmältä muksimiselta. Tosikoinen on kuitenkin oppinut myös käyttämään tätä äänenvolyymiaan sekä kyyneleitään manipulaatioon: Pieni on oppinut huijaamaan vanhempiaan, että kuka olikaan uhri ja kuka otti kenen kädestä...

Moni muukin asia on Tosikoisesta kivaa, kuten kiipeily, kirjojen repiminen, sopimattomiin paikkoihin tunkeminen, ja ylipäätään kaikki kujeilu. Vielä kivempaa se kaikki on, jos siitä äiti tai isä ensin kerran kieltää. Sehän on silloin suorastaan kehotus yrittää uudestaan! Ja kun silloin kielletään tai pahimmassa tapauksessa siirretään pois tapahtumapaikalta, on loukkaus kaikista syvin. Tosikoinen - luonnollisesti - itkeä tihrustaa ja poikkeuksetta toistaa mielensäpahoittajatanssinsa: kääntyy ympäri, kävelee metrin kauemmaksi tarkasti vältellen mahdollisia lohduttavia syljeä, heittäytyy vatsalleen lattialle ja parkuu parkumistaan. Henkeä vetäessään vilkaisee vielä kieltäjää, kunnes jatkaa kovemmin. Siinä hetkessä on äidillä pokassa pitämistä. Niin suurtaa draamaa niin pienestä ihmisestä! Ei sille nauraa saisi, mutta kenen sydän ei moisen loukkaantumisen ruumiillistuman edessä sulaisi? Tekisi vain mieli halata, että kuule ei tämä niin vakavaa ole.

Tosikoinen onkin meidän perheen virallinen mielensäpahoittaja. En muista Esikoisen koskaan käyttäytyneen noin teatraalisesti (vaikka hänelläkin temperamenttia on vaikka muille jakaa). Mistä lie Tosikoinen moista oppinut, tuumiskelen huomatessani Miehen jättäneen likaiset sukkansa lattialle. Silmiä pyöritellen ja äänekkäästi huokaisten nostan ne likapyykkikoriin. Ja mitäs tämä on: Mies teki eilen alusta asti pyttipannua, mutta unohti siitä lantun ja porkkanan. Ääneen ihmettelen (ei kenellekään ja samalla tietenkin kaikille), miten tämä on mahdollista ja mitäköhän ihmettä tuosta lantusta nyt olisi tarkoitus tehdä? Sanoja tehostan italialaisilla käsiliikkeillä. Illalla pyydän kyyneleet silmissä Miestä hoitamaan lasten iltapuuhat, koska olen itse niin kovin väsynyt. Päätäkin särkee eikä kukaan ymmärrä, kuinka rankka päivä minulla on ollut. Mies on toki ollut viikon yötä myöten valvottaneella työmatkalla, mutta eikös hän haluakin nähdä lapsia, joten voisi samalla hoitaa heille kaiken? Ja vähän kokatakin? Jotain vaikka Siitä Lantusta, kivahdan lopulta ja laitan kyyneleillä sekä oven paiskaamisella pisteen Miehen vastahakoisuudelle.

Samaa sukua

- En oo mikään apina! kiisti Esikoinen, kun isänsä häntä kapinahengeksi kiusoitteli.

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Housut

Kuinka hyvältä tuntuukaan mahtua housuihin, jotka ennen puristivat epämukavasti (ts. olivat seisomahousut koska istuessa tuntuivat porautuvan suoraan sisuskaluihin asti aikeenaan katkaista kahtia) ja aiheuttivat varsin epäimartelevan, roikkuvan vararenkaan vyötärönkauluksen yläpuolelle hyllymään?

No niin hyvältä, että tapahtumasta piti heti raportoida puhelimitse niin Miehelle työmatkalle kuin rakkaalle siskollekin, joka naisena ymmärsi iloni vielä syvemmin. Ja niin hyvältä, että kaikki päivän kiukkukohtaukset (niin allekirjoittaneen kuin lastenkin) ja räkä-poskella-itkemiset haihtuivat savuna ilmaan kullaten koko päivän loppujen lopuksi varsin mukavaksi.

Neljä kiloa on vain pieni osa vielä edessä olevaa urakkaa, alle neljännes kokonaistavoitteestani, eikä kukaan muu sitä silmin vielä huomaa - mutta kuinka hyvältä se itsestä tuntuukaan! Enpä ole pitkään aikaan tainnut näin ilolla työtuolillani istuskella.

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Haaste minusta

Leluteekin Emilia haastoi minut kertomaan 11 asiaa itsestäni käyttämällä “…and that’s who I am” -tumblr -blogin kuvia. Tässäpä siis palasia minusta:


1. Olen aina rakastanut listoja, mutta nykyään en tulisi enää toimeen ilman niitä. Raskausdementia on muuttunut pysyväksi muistamatomuudeksi, joten listaan:
- työtehtäväni, päivittäin plus pitkällä aikavälillä
- kotipäivinä hoidettavat hommat
- soitettavat puhelut ja hoidettavat asiat
- kauppalistat
- käytävät paikat
- pakattavat tavarat
- pääni sisällön.


2. Olen aina lukenut paljon ja omaan "foneettisen korvan" samoin kuin joillakin on esteettistä silmää. Jopa lastemme nimet on valittu niiden ääntämyksen perusteella, sen miltä ne kuulostavat ja kuinka ne soljuvat.



3. Tykkään katsella ohikulkevia ihmisiä, kiinnitän huomiota pieniin yksityiskohtiin ja eräällä tavalla ohimennen pohdin heidän elämiään. Lenkillä sen sijaan tuijottelen taloja, millaisia ihmisiä ja perheitä niissä asuu - ja millainen talo voisi olla meidän talo.
 

4. Äitiyden myötä puhun itsestäni päivittäin kolmannessa persoonassa: "Äiti tulee, äiti auttaa, äiti antaa..." Pyristelen tästä eroon lasten kasvaessa, mutta tästä automaatiosta on hyvin hankala oppia pois.

5. Olen erittäin huono aloittamaan keskustelua, niin puhelimitse kuin kasvotusten. Varsinkin jos pitäisi "smaal talkata", en vain osaa yhtään. Mielelläni kyllä keskustelen - kunhan joku muu tekee aloitteen. Tosin Mieheni sanoi juuri eilen, että puhun liikaa, joten hän saanee yli oman osansa kaikista noista patoutuneista keskusteluista, jolloin olen jäänyt mykäksi...


6. Osittain yllä olevasta johtuen koen usein jääväni ulkopuoliseksi. En osaa luontaisesti ottaa kontaktia muihin tai ylläpitää jutustelua, joten monesti jään hissuttelemaan porukan reunoille. Kuljen joukon mukana, mutta en koskaan ole osa ydinporukkaa.

7. Osaan helposti asettua muiden asemaan, myös tilanteissa joissa henkilökohtaisesti olisin aivan eri mieltä. Olen hyvä kuuntelija.

8. Pyörittelen liikaa asioita päässäni. Harjoittelen etukäteen (puhelin)keskusteluja, analysoin jälkikäteen mitä vastapuoli todella tarkoitti, pohdin eleiden tarkoituksia...


9. Uppoudun varsinkin lukemiseen ja kirjoittamiseen - mutta usein myös telkkariohjelmiin tai elokuviin - niin syvällisesti, etten silloin näe enkä kuule mitään muuta. En vaikka alaston mies kävelisi suoraan edestäni, vaikka hän jälkikäteen väittäisi minun jopa katsoneen häntä suoraan silmiin. (Köh köh, sori kultaseni...)


10. Olen erittäin herkkä, ja useimmiten itken varsinkin "turhista" syistä. Esimerkiksi hääpäivänämme vihkitilaisuudessa olin kuivin silmin, mutta olen monesti pillahtanut itkuun tilanteissa (mukaanlukien työtilanteet, lääkärikäynnit, opinnot...), joissa on pitänyt kertoa omia kokemuksiaan tai puhua asiasta jonka olen kokenut vaikeaksi - vaikka kyseessä olisi vastapuolelle aivan tavallinen asia.

11. Olen löytänyt toisen puoliskoni, sen henkilön joka parhaiten minua tasapainottaa ja täydentää. Päivittäin olen tästä kiitollinen.

Haasteen saa napata vapaasti mukaan! Käythän vain huikkaamassa täällä, jos teet tämän, niin tiedän tulla kurkistelemaan sinun 11 asiaasi. :)

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Sinne päin

Tosikoinen puhua pulpattaa iloisena omaa kieltään liki tauotta. Seassa on nyt jo paljon oikeitakin sanoja, tai ainakin sellaisia, jotka me vanhemmuuden rakkaudella osaamme tulkita oikeiksi sanoiksi. Halinallemme on nyt myös oppinut lausumaan taikasanan, jolla pääsee syliin eli sylkkyyn:

- Nylkkyy! Nylkkyy!

Pistää hymyn huulille kahdestakin syystä. ;)

perjantai 28. helmikuuta 2014

Savuna ilmaan

Esikoinen tykkää bongailla savupiippuja. Savussa on jotain kiehtovaa, mutta myös piiput ilman savua saavat aikaan huomioita. Tänään autossa hän alkoi kertomaan:

- Äiti, tuolla on juna. Tuolla taivaalla. Se on savujuna, tsuh tsuh tsuh!

Mielikuvituksen kehittymisen seuraaminen on erittäin koukuttavaa. Enää ei voi arvatakaan, mitä helmiä takapenkiltäkin saattaa kuulua.

Kaiku

Tosikoinen on alkanut matkimaan isompaansa myös pottahädän suhteen. Joskus hän jopa osaa ilmoittaa oman hätänsä ihan oikeasti ja oikeaan aikaan. Erään kerran istuin jälleen seurana vessassa, pienen ihmistaimen tutkiessa samalla hartaasti varpaitaan. Lykkäsin omat varpaani sekaan ja hyvin kelpasivat nekin tutkimuskohteiksi. Pienet kädet asettelivat tarkkaan jalkani aivan vierekkäin. Huvikseni aukaisin jalkateräni v-asentoon, ja korjausliike tuli heti tarmokkaiden käsien asemoidessa jälleen jalkani takaisin yhteen. Toistimme tätä leikkiä muutaman kerran, kunnes kuului tomera käsky:

- Angga owwa!

Lienee Tosikoinen useamman kerran kuullut joko itseensä tai siskoonsa kohdistetun komennuksen: Anna olla!

Annoin olla, niin tomerasti se tuli. Ehkäpä pienempikin siitä oppi, että kun komennetaan niin totellaan?

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Yhden kirjaimen ero

Olin vessassa asioimassa, kun Esikoinen paukkasi sisään. (Toim. huom. Ei kannata edelleenkään lukita ovea, koska se aiheuttaa isomman porun kuin kesken toimituksen sisään laukkaava lapsi.) Hän tuijotti hetkisen vatsaani koristavia, jo vaalenneita tiikerinjuovia, muistoja raskauksista. Taisipa siinä varovasti sormellaankin tökätä, kunnes tokaisi:

- Kurkkuinen!

Eipä sitä tuostakaan voinut loukkaantua vaan nauruksi veti. Kyllä, kurttuiseltahan se äidin juovikas vatsa näyttää.

maanantai 24. helmikuuta 2014

Itkupilli

Jos on parkunut silmät päästään jo kolme kertaa ennen lounasaikaa, tietää, että käsillä on todellakin Maanantai.

Ja jos nuo parkumiset ovat johtuneet "ei mistään kovin vakavasta" eli pelkästään elämästä (eikä siitä vastakohdasta) ja sen hankaluudesta arkisine rajoitteineen, voisi olettaa kohta täti Punaisen saapuvan kylään. Edellisen kerran tosin koin vastaavaa mielenmyllerrystä juuri ennen kuin tein plussatestin Tosikoisesta, mutta pikkukolmosen ei pitäisi tällä hetkellä olla mahdollista.

Nyt kun vain saisi itsellekin vakuutettua, että kyse ei tosiaan ole mistään kovin vakavasta (kuten ei olekaan) ja että kyllä asiat järjestyy, kuten Mies aina sanoo. Pitää taas vain jaksaa hieman venyä.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Pikkukolmonen

Nälkä kasvaa syödessä, sanotaan. Näin on käynyt meillekin, lasten lukumäärän suhteen. AEL puhuimme aina kahdesta lapsesta. Jo vasta yhden saatuamme, aloimme pallotella ideaa kolmesta lapsesta. Toisen saatuamme tämä toive vain vahvistui. En tosin käsitä millä meriiteillä, koska molempien vauva-aikana olen ollut (tai olemme molemmat vanhemmat olleet) varsin tiukoilla henkisesti, jälkikäteen pohtien jopa masennusta hipoen. Silti, olemme jo ääneenkin puhuneet muille, että kolme lasta on nykyinen toiveemme.

Mutta tämän vuoden puolella olemme alkaneet pohtia tätä toivettamme uudestaan, joskin aivan eri lähtökohdista.

Mies tokaisi männä viikolla, että olisi se hankalaa, jos meille nyt tulisi vauva. Ja että jatkossa koko ajan hankalammalta se tuntuisi. Esikoinen on jo melko iso lapsi, vaipaton ja (vihdoin!) opettelee itse pukemaan, omatoiminen leikeissä ja osaa jo (halutessaan) lohduttaa pienempäänsä. Tosikoinenkin on jo taapero, ei enää vaadi jatkuvaa syliä vaan kaipaa jo omaa tilaa ja aikaa, omia leikkejä yksin ja isosisaruksen kanssa. Haparoiden hän opettelee syömään itse, ja muutoinkin moni toiminta on tällä hetkellä vahvasti ITE! Miehen järkeily onkin, että kun nyt näiden kanssa alkaa hiljalleen olla välillä jopa helppoa, toisihan se uusi vauva aikamoista härdelliä ja fyysistä sitovuutta mukanaan.

Itse olen alkanut ajatella asiaa aivan toiselta kannalta. Esikoinen on ikäänsä kuuluvasti kovassa henkisessä myllerryksessä ja päivittäin äänenvolyymi nousee ja/tai kiukkukyyneleet virtaavat uhman painaessa päälle. Tunteet kuohuvat lapsella ja äidilläkin joskus sen mukana. Esikoinen haluaa ja ei halua yhtä aikaa, suuttuu kun ei osaa mutta auttaakaan ei tietenkään saa eikä pinna vielä kestä opettelua ja yhä uudelleen yrittämistä. Lisäksi Esikoinen on jälleen ottanut käyttöön väkivallan voiman ja tykkää töniä Tosikoista. Jäähyllä istutaan liki päivittäin, vaikka jäähyt pyritäänkin pitämään minimissä ja sinne joutuu yleensä vain tahallisesta satuttamisesta. Ymmärrän Esikoista, koska hänestä itsestääkin tuntuu varmasti rankalta olla niin tunteiden vietävänä, toisaalta jo iso lapsi mutta toisaalta edelleen niin kovin pieni.

Samaan aikaan Tosikoinen on kasvatellut omaa tahtoa. Ensin tämä tapahtui vaivihkaa, mutta nyt tahtoa päräytellään ilmoille päivittäin - kovaäänisesti tietenkin. Tosikoinen tahtoo ITE! ja aiheellisistakin kielloista (esim. autotielle ei saa mennä hoipertelemaan) tulee valtava poru. Auttaa ei saa häntäkään, ellei osaa oikealla tavalla houkutella. Tosikoinen on myös oppinut manipuloimaan meitä vanhempia ja onpa todistettu hänenkin osaavan kiusata isompaansa - pärähtäen lopulta itse valeitkemään saadakseen itse sympatiaa ja isommalle toruja. Kavala kettu noinkin pienessä ihmisessä asustaa!

Näiden pohjalta olen itse alkanut pohtia, kuinka rankkaa olisikaan saada tähän syssyyn vauva. Kun yksi uhmaa ja itkuraivoaa sekä toinen tahtoo ja kirkuu, voisi vauva läheisyydenkaipuineen, riippuvuuksineen ja lyhyine unipätkineen olla vähän liikaa tähän kaaokseen. En tiedä, pärjäisinkö.

Onneksi minun ei tarvitsekaan pärjätä, koska vauvaa meille ei ole vielä tulossa. Vielä ainakaan. Koska kaikki mahdolliset kauhukuvat kaikkoavat mielestäni sillä sekunnilla, kun kaveri postaa feisbuukiinsa kuvan pikkuruisista vauvanvaatteista, joihin käärittynä hänen piakkoin syntyvä vauvansa kannetaan kotiin. Vauvakuume, se ei kuuntele järkeä, ei aikaa eikä paikkaa. Vauvakuume, olet ihana ja kamala!

tiistai 18. helmikuuta 2014

Aamuihme

Ihmeiden aika ei ole ohi. Sain aamulla hieraista silmiäni kerran jos toisenkin, kun huomasin autossa kellonajan. Olimme lasten kanssa lähdössä tarhaan ja töihin puoli tuntia tavallista aikaisemmin. Puoli tuntia! Vaikka nassikat eivät edes heränneet paljoa tavallista aikaisemmin. Tarkistin vielä ajan erikseen kännykästä, koska olin alkuun varma, että auton kello jätättää tai on pysähtynyt.

Olimme niin ajoissa liikenteessä, että piti ihan vitkutella. Lapsilla kun on tarhaan sovitut, lyhyemmät hoitoajat, ei sinne voi paukata ihan milloin sattuu.

Kiittelin vuolain sanoin varsinkin Esikoista. Näinkö sujuvasti aamu voikin mennä, jos ei joudu hillitsemään väsykiukkua, kahlehtimaan pukemiskiukkua tai edes raapimaan ketään itkupotkuraivarin kourista parkkipaikan maasta autoon?

Olen tyrmistynyt.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Ennen vanhaan

Kuudes ainekirjoitushaaste on Kukkavarpaan emännöimä. Tässä haasteessa kukin osallistuja kirjoittaa oman aineen annetun otsikon perusteella - kuin koulussa ennen vanhaan. ;)




Ennen vanhaan

Lapsien saaminen on erittäin vahva jakaja omalla elämänjanallani. On aika ennen lapsia (AEL) ja aika jälkeen lapsien (AJL). Vaikka näitä kahta ajanjaksoa on hyvin vaikea vertailla keskenään olennaisten yhtälön muuttujien astuttua kuvaan mukaan, silti joskus leikittelen tällä ajatuksella. Vertailu nykyisen ja vanhan ajanjakson kesken voi olla hyvinkin tasaväkistä tai aivan ääripäissä, riippuen näkökulmasta. Yleensä tyydyn vertailemaan, mikä kaikki oli paremmin Ennen Vanhaan. Kun sai nukkua niin pitkään kuin nukutti, tai lähteä töiden jälkeen työkavereiden kanssa yhdelle ilman suurta säätämistä. Kun pääsi töiden jälkeen ja viikonloppuisin harrastuksiin, ja niihin jopa raaski laittaa rahaa. Silloin kun ei tarvinnut raahata kassikaupalla ruokaa kaupasta eikä seistä hellan edessä päivittäin. Kun jaksoi iltaisin valvoa, sai lukea milloin tahansa ja mitä tahansa. Kun sai ylipäätään tehdä hetken mielijohteesta mitä tahansa - vaikka useimmiten sitä silti ei tehnyt juurikaan mitään ihmeellistä.

Onneksi on toinenkin versio, kun vertailen aikakausiani keskenään.

AEL, versio 2: Herään aamulla varhain, olenhan aamuvirkku. Laittaudun rauhassa, jos edessä on työpäivä, tai vääntäydyn telkkarin ääreen, jos on viikonloppu. Aamupäivisin olen tuotteliaimmallani ja silloin ajatukseni juoksee kirkkaiten. Työasiat rullaavat ja saan paljon aikaiseksi. On nautinnollista päästä ruksaamaan asioita yli to do -listaltani. Varhainen lounas pitää minut iloisena, tai myöhästynyt sellainen saa aikaan nälkäkiukkua. Onneksi osaan töissä naamioida sen, vapaa-ajalla en niinkään, minkä Mies varsin hyvin tietää. Lounaan jälkeen alan jo odottaa työpäivän päättymistä, olen käyttänyt parhaimmat paukkuni. Joustava työaika sallii minun livetä toimistolta varhain, olenhan ollut jo ensimmäisenä tikkana paikalla. Minulla on koko iltapäivä aikaa tehdä mitä tahansa. Päivä soljuu iltaa kohden omaan tahtiinsa, minun tahtiini. Ilta kuluu sohvan nurkassa kirjan tai telkkarin parissa, sillä olen kotikissa vailla vertaa. Iltaohjelmien jälkeen on ihana kaivautua Miehen kanssa peiton alle, kunnes aamulla herään jälleen minuutin ennen kellon soittoa.

AJL, versio 2: Herään aamulla varhain, riippumatta siitä moneltako lapset heräävät. En enää osaa nukkua pitkään, vaan sisäinen kelloni on kääntynyt lasteni asettamaan aikaan. Laittaudun rauhassa ennen lasten heräämistä, jos edessä on työpäivä, tai vääntäydyn telkkarin ääreen lastenohjelmien ääreen, jos on viikonloppu. Aamupäivisin olen tuotteliaimmallani ja silloin ajatukseni juoksee kirkkaiten. Työpäivinä työasiat rullaavat ja vastapainoksi kotipäivinä saan aamupäivisin eniten aikaiseksi, olipa kyse lasten leikittämisestä, ulkoilusta tai siivoamisesta. On nautinnollista huomata, että jaksan ja pystyn. Varhainen lounas pitää minut ja lapset iloisena, tai myöhästynyt sellainen saa aikaan nälkäkiukkua kaikissa osapuolissa. Pahaksi onneksi en ole vieläkään kotipäivinä oppinut täysin naamioimaan omaa nälkäkiukkuani, mutta onneksi vastapuolikaan ei pelaa täysin puhtain jauhoin. Lounaan jälkeen alan jo odottaa työpäivän päättymistä. Kotipäivinä heitän jalat sohvalle ja nautin - tai suhaan kotitöitä, luen koulujuttuja, yleensä multitaskaan kotitöiden, opintojen ja tuikitärkeiden telkkarisarjojen parissa. Joka tapauksessa olen yleensä käyttänyt parhaimmat paukkuni. Joustava työaika sallii minun hakea lapset tarhasta varhain, mikä on iso etuoikeus, vaikka välillä se tarkoittaakin töiden jatkamista illalla kotona. En kuitenkaan mieti sitä tässä vaiheessa; Minulla on koko iltapäivä aikaa tehdä mitä tahansa lasten kanssa. Päivä soljuu iltaa kohden omaan tahtiinsa, lasten tahtiin ja minun tahtiini sekä Miehen kotiinpaluun tahtiin. Ilta kuluu hauskoissa touhuissa, vaikka joskus täytyykin korottaa ääntä lasten siirtyessä ylikierroksille. Nyt voin jo välillä käpertyä sohvan nurkkaan, kun lapset opettelevat leikkimään yhdessä. Miehen leikittäessä voin myös jälleen multitaskata vaikkapa radion ja tiskien parissa. Olen kotikissa enkä useinkaan kaipaa arki-iltoihin muuta. Iltaohjelmien jälkeen on ihana kaivautua Miehen kanssa peiton alle, kunnes aamulla herään jälleen minuutin ennen kellon soittoa. Kotipäivinä saan jäädä vielä lämpimään sänkyyn Miehen könytessä töihin. Se hetki on onnea täynnä.

Vain yksi on varmaa: Olin onnellinen ennen lapsia. Olen onnellinen nyt. Vain onnen muoto ja määrä ovat hioutuneet.

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Kielikello

Perheen pienimmäinen on talven myötä todella avannut sanaisen arkkunsa, ja uusia sanoja tulee päivittäin. Eräs ihastuttavimmista on lauhtuneiden säiden myötä opittu, lapsuuteen olellisesti kuuluva määre:

- Ätäggöö! lausahdus on tallentunut videollekin, kun Tosikoinen elämänsä ensimmäistä kertaa seisoi kuralätäkössä kumppari jalassaan.

Toinen tärkeä opittiin heti seuraavana iltana. Tosikoinen hoki malttamattomasti iltapalalla muki, muki ja ojenteli kättään, työntäen silti nokkamukin pois tieltään varsin ärtyneenä. Hetken aikaa hoomoilasina ihmeteltyämme Mies hoksasi tarjota samaa mitä Esikoinenkin mussutti:

- Ai kinkkua?

- Kin-kuu! hihkaisi suloinen kupeitteni hedelmä. Niin se pienen maailma laajenee - hassunkurisella ikäänkuin vieraskielisellä aksentilla, joka sulattaa aikuisten sydämet.

tiistai 11. helmikuuta 2014

Se pieni sana

Edelliseen liittyen, olen lisäksi ottanut itseäni niskasta kiinni, että jos tulee tulistuttua liikaa, myös minun pitää pyytää anteeksi. Liian usein se unohtuu, vaikka aina omilta lapsiltani sitä edellytänkin.
(Sivuhuomautus: Ei ole hellyyttävämpää näkyä, kuin reilu yksivuotias halaamassa ja kuiskaamassa annees.)

Toissa viikonloppuna tämä päätös joutui käytäntöön ja sai vahvistuksen tehostaan. Olimme juuri lähteneet rakkaan kummityttöni synttärijuhlilta ajamaan yötä vasten kotiin pitkää matkaa. Ajotunteja oli edessä neljä, ja minua väsytti jo valmiiksi, koska olin erinäisistä syistä johtuen yksin lasten kanssa liikkeellä ja vasta edellisenä päivänä ajanut saman matkan toiseen suuntaan. Olimme siis juuri startanneet, kun takapenkiltä kuului vienosti:

- Äiti, onhan mulla vaippa?

Kysymyksen voi suoraan suomentaa: Äiti, minulla on pissahätä. Voinko pissata nyt vai täytyykö minun pidätellä.

Vastasin: - Kyllä, sinulla on yövaippa, koska nyt ajetaan yötä myöten kotiin. Voit pissata vaippaan.

- Mutta kakkaa ei voi tehdä vaippaan.

Pohdin hetken vaihtoehtoja: Kakatako vaiko eikö kakata? Kakattaako vaiko eikö kakattaa? Useamman tunnin pidättely ei kuulosta hyvältä vaihtoehdolta, kuten ei useamman tunnin pituinen kakan muhittelu vaipassakaan. Seuraavan kymmenen minuutin sisällä ennen seuraavaa bensa-asemaa ehdin tiukata monta kertaa, onko lapsella nyt ihan ihan oikeasti kakkahätä. Kuulemma on, ei auta kuin keskeyttää matka ennen kuin se on todenteolla alkanutkaan.

Kolmen aakkosen asemalla pohdin jälleen: Jätänkö nukkuvan Tosikoisen autoon vessareissun ajaksi vai herätänkö ja kipitämme kolmistaan vessaan? Kohtalo ratkaisee tämän puolestani ja Tosikoinen herää ihmettelemään hurinan loppumista.

Vessassa on Esikoista ilahduttava pikkupönttö, johon hän tällää pienen pyllynsä tärkeänä. Hetken päästä mieli muuttuu: - Ei tuu mitään, ei oo kakkahätä.

Tästä alkoi alamäki. Minun pinnaani kiristää ja kello juoksee. En osaa luottaa lapsen sanaan, joka vaihtuu joka toisella kysymyksellä: on hätä, ei olekaan, kyllä oli autossa kova hätä mutta ei enää. En voi riskeerata, koska hyviä pysähdyspaikkoja matkamme varrella on harvassa. Väsyneenä ääniraitani taantuu nopeasti naputukseksi, ja päädyn laukomaan viisaita sanoja kuten me emme lähde yhtään mihinkään, ennen kuin se kakka tulee, etkö sinä haluakaan iskän luo?

Tajuan itsekin naurettavuuteni, mutta silti kuohuu yli. Tuhlaamme vessassa vajaan tunnin, jonka jälkeen olen itsekin kurkkuani myöten täynnä omaa nalkutustani. Verenpaineeni huitelee yli mittarilukemien ja korvissani sauhuaa. Autoon paluu ei ole iloinen ja auto startataan kyräilevän hiljaisuuden vallassa.

Vilkaisen peruutuspeiliin ja näen kaksi hämmentynyttä silmäparia. Tavallisesti tähän aikaan he ovat jo olleet pari tuntia sängyssä. Heitä varmasti väsyttää paljon, mutta kumpikaan ei uskalla antaa unelle myöten, vaan molemmat tuijottavat kummissaan eteensä ja välillä toisiinsa. Äidistäkin tuntuu pahalta.

- Hei Esikoinen? Anteeksi, pyydän ja selittelen väsymystäni sekä pitkää ajomatkaa.

- Ei se mitään, toteaa viisas esikoiseni, - Sitä sattuu. Jos väsyttää, voi sulkea silmät ja torkkua autossa.

Nyt jo vähän äitiä naurattaa. Selitän, että valitettavasti minä en voi nukkua, koska minun pitää ajaa autoa. Kerron myös, että Esikoinen on silti omalta kohdaltaan oikeassa. Vartissa molemmat lapset ovat unten mailla, ja minä jään makustelemaan tunteitani sekä tapahtunutta.

En todellakaan ollut rakentava ja turvallinen aikuinen siellä kolmen aakkosen vessassa. Yllätyin itsekin, kuinka kipakat ja täysin turhat sanani sekä äänen korottaminen vain lisäsivät omaakin huonoa tuultani. Vielä enemmän yllätyin siitä, kuinka tuon yhden pienen sanan lausuminen laski välittömästi verenpaineeni normaalilukemiin. En ole aiemmin ymmärtänytkään, kuinka tärkeää on myös itse muistaa pyytää anteeksi lapsiltaan. Tämän opin haluan muistaa.

maanantai 10. helmikuuta 2014

Huuto pimeydestä

Olen aina ollut helposti tulistuva ja tunteiden äärilaidoilla elävä. Äitiys ei valitettavasti ole saanut äkkipikaisuuttani kuriin, mikä harmittaa. Se harmittaa minua, koska kivahdan välillä liian ärhäkästi liian pienestä - ja varsinkin liian pienelle. Se harmittaa lapsia, koska eihän nyt kenestäkään ole kivaa, jos hänelle tiuskitaan. Ja niinhän se metsä vastaa, kuin sinne huudetaan...

Osittain Leluteekin Emilian esimerkin innoittamana olen kuitenkin ottanut tavoitteekseni näiden särmieni hiomisen. Siitä hyötyisivät sekä lapset että varsinkin minä itse. Ei ole todellakaan kivaa, että erään kerran tunteideni ylikuumennuttua ja äänen volyymin noustua kipakoihin lukemiin, Esikoinen tarttui pienempäänsä kädestä ja totesi:

- Ei mitään hätää, se on vain äiti.

Kylläpä veti hiljaiseksi.

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Unohtunut puoli

Olen jännittänyt tätä vuotta ja povannut tästä kiireisintä vuottani tähän astisista. Saan pelata tetristä monella yhteensovitettavalla palikalla: työ, tarha, opiskelu, kodin ja kenties paikkakunnankin vaihto. Viimeisin ja tämän hetken kuumottavin palikka on sattumalta paljastunut vesivahinko, joka tarkoittanee sekä keittiön että kylpyhuoneen remontointia. Palikka, jota en olisi välittänyt saada.

Kaiken tämän keskellä olen unohtanut, että tänä vuonna saan myös nauttia kotipäivistä enemmän kuin menneen syksyn aikana. Saan palata osa-aikaisesti takaisin kotiäidin saappaisiin tohveleihin, ja viettää pitkiä viikonloppuna lasteni kanssa. Tämä toki tarkoittaa venymistä suuntaan jos toiseen, aikataulujen yhteensovittamista ja myös töiden tuomista kotiin - asia, jota olen ennen karttanut ja karsastanut. Mutta tuon lisäksi se tarkoittaa hitaita aamuja unesta lämpöisien pikkuihmisteni kanssa, pulkkamäkiä ja kuraleikkejä pihalla, uuden oppimista ja opettamista.

Tulen varmasti menettämään hermoni monta monituista kertaa. Se on tullut jo todistettua joululomankin aikana; Olemme Esikoisen kanssa niin samanlaisia tuittupäitä, että kolistelemme yhteen liki päivittäin. Silti haluan muistuttaa itseäni myös tuosta ihanasta puolesta. Saan muutamana lisäpäivänä viikossa unohtaa uran ja suorittamisen sekä palata jälleen hitaaseen kotiarkeen. Mikä tärkeintä, tämä lisäaika kotona tarkoittaa, että saan antaa useampia halauksia, enemmän huomiota, lisää syliä ja silityksiä näille elämäni rakkaimmille ihmisille.

lauantai 4. tammikuuta 2014

Onko asiaa?

Loppuvuoden tohinoissa blogi joutui jäämään hieman taka-alalle, mutta uusi vuosi on tuonut tullessaan myös uudelleen heränneen kirjoitusinnon. Mutta minulla on ongelma: En tiedä mistä kirjoittaisin. Tämän vuoksi avasin jälleen kyselyn, mistä te haluaisitte lukea täällä?

Täyttäisinkö tyhjät sivut koomisilla lapsien lausahduksilla? Koko ajan enenevissä määrin niitä kuullaan jo kahdesta suusta, kun Tosikoisenkin sanavarasto laajenee.

Kaipaatko tänne lisää lasten kuulumisia? Niitä hassuimpia toilailuja, hermoja raastavimpia uhmailuja, vai ihan sitä arkista "tänään meillä meni näin" löpinää?

Haluatko lukea lisää syntyjä syviä, pitkiä pohdintoja? Varsinkin ainekirjoitushaaste on muistuttanut minulle, kuinka nautinkaan kirjoittamisesta ja kuinka terapeuttista on avata tuntojaan välillä enemmänkin.

Tarvitseeko blogini lisää komiikkaa vai kärjistystä? Vakavia aiheita vai ihanan kevyitä pikkupaloja? Avaa sanainen arkkusi kommenttiosiossa, ilahduta bloggaajaa ja voita itsellesi hyvä mieli! :)

Niin ja erityisesti ÄÄNESTÄ tammikuun loppuun mennessä, tuolla -------->


PS. Mitä olette mieltä, pitäisikö minun myös vihdoinkin saada aikaiseksi jokin vetävämpi banneri tai jopa koko ulkoasu?! :D

perjantai 3. tammikuuta 2014

Plinsessa

Ostin itselleni uuden kaulanauhan työpaikan kulkukorttiin. Päätin tällä kertaa satsata ja valitsin kauniin violeteista, turkooseista ja kirkkaista helmistä pujotetun kaulakorun kaltaisen nauhan. Esikoinen huomasi ihanuuden, pujotti heti kaulaansa ja totesi:

- Nyt mää olen ihan oikea plinsessa!

Sain työarkeen jopa enemmän hohdetta kuin osasin kuvitellakaan, koska nyt muistan aina nuo sanat silmieni osuessa kulkukorttiin. <3