perjantai 25. lokakuuta 2013

Mitä ja miten tuetaan

Eilen nousi jälleen feisbuukissa puheenaiheeksi kotihoidontuen ja hoitovapaan valmisteilla olevat muutokset. Katsoin videon peruspalveluministeri Susanna Huovisen haastattelusta pariinkin otteeseen ja jälleen jäin pohtimaan:
(Lainaukset suoraan videosta Susanna Huovisen sanomina)


- "Ensinnäkin kotihoidontukea ei voi käyttää enää perheen ulkopuolinen ihminen. Nythän ... kotihoidontuki on voinut mennä esimerkiksi isovanhemmalle."

Kotihoidontukea ei siis jatkossa voi saada, jos lasta hoitaa joku muu kuin oma vanhempi (esim. mummu), vaan vain jos toinen vanhemmista (omilla tulevilla kiintiöillään) todella jää hoitovapaalle hoitamaan lastaan. Ensin tämä(kin) muutos sai minut kimpaantumaan, vaikka tämä ei edes henkilökohtaisesti koske meidän perhettämme. Alkureaktioni jälkeen aloin kuitenkin pohtimaan: Jos perheessä on mahdollista hyödyntää välittömän perheen ulkopuolista ilmaista hoitoapua (kuten isovanhemmat, tädit ja sedät, kummin kaimat ynnä muut avuliaat aatut), täytyykö tästä "palkita"? Jos tällaisessa tilanteessa olevat perheet eivät jatkossa saa kotihoidontukea, muuttaisiko se heidän lastenhoitosuunnitelmiaan ja veisivätkö he lapsensa vaihtoehtoisen hoidon sijaan kunnalliseen päivähoitoon?

Tätä jälkimmäistä epäilen. Varsinkin jos kyseessä on lapsen sukulainen (isovanhempi tai muu), kuvittelisin, että he hoitaisivat lasta myös ilmaiseksi. Ja itse asiassa uskonkin (täysin mututuntumalla), että nykyiselläänkin näissä tilanteissa kotihoidontuki virtaa kyllä perheen omaan taskuun, eikä esim. isovanhemmalle "hoitopalkaksi". Tästä huolimatta pohdin, tulisiko yhteiskunnalle halvemmaksi maksaa edes osittaista kotihoidontukea näissäkin tapauksissa ja siten aktiivisesti kannustaa pienten lasten kotihoitoon kunnallisen päivähoidon sijaan? Itse kun tykkäisin, että mieluummin suosittaisiin porkkanaa kuin keppiä, ja kyllähän tuo etuuksien rajaaminen ja tiukentaminen tuntuu kepiltä.


- "... onko nyt niin, että hallitus haluaa rajoittaa ihmisten oikeutta hoitaa sitä lastaan kotona kolmevuotiaaksi saakka, ja tähänhän tässä uudistuksessa ei puututa, vaan edelleen tämä oikeus säilyy."

Tämä tarkoittaa siis sitä, että äitikin voi yksin pitää koko hoitovapaan ja hoitaa lasta kotona kolmevuotiaaksi asti - mutta hän ei vain viimeiseltä hoitovapaan puolikkaalta saisi ollenkaan kotihoidontukea tai muutakaan rahallista avustusta. Tämä särähtää minun korvaani. Se, ettei muuteta työehtosopimuksen vastaavaa pykälää, jossa taataan oikeus hoitovapaaseen, ei mielestäni silti takaa tasavertaista mahdollisuutta hoitaa lastaan kotona. Vaikka oikeutta hoitovapaaseen ei ajallisesti nyt lyhennetäkään, on mielestäni melko absurdia ajatella, että kovinkaan monella "tavantallaajalla" olisi käytännössä mahdollisuutta olla kotona reilua vuotta (eli äidillä isänkin kotihoidontukikauden ajan tai päinvastoin) ilman, että saisi mistään mitään rahallista tukea. (Kuten kaikki blogiani lukevat tietävät, en ole itse hoitanut enkä aiokaan hoitaa omia lapsiani pelkästään kotona heidän kolmevuotissynttäreihinsä asti, joten oma lehmä minulla ei ole tässä ojassa.)

Vaikka oletettavasti perheissä miehillä yleensä on parempi palkka, on äidin saama kotihoidontuki antanut enemmän joustoa ja mahdollisuuksia jatkaa kotihoitoa haluttuun ikään asti. Kotihoidontuki on itsessään jo niin pieni, että ei sen turvin elätetä perhettä eikä tehdä ihmeitä, mutta on siitä saatu arkeen helpotusta. Esimerkiksi meillä sillä on maksettu yhtiövastiketta, jotta meillä pysyy katto pään päällä. Nyt kun tuo pienikin etu ollaan rajaamassa, niissä (keski- ja pienituloisissa) perheissä, joissa toinen vanhempi ei voi/ halua/ pysty pitämään omaa osuuttaan hoitovapaasta, ollaan pulassa. Kuinka monella perheellä ja äidillä on oikeasti mahdollisuus ja edes kanttia olla kotona ilman toisen henkilön minkäänlaisia tuloja? Veikkaisin, että aika harvalla. Halua kyllä olisi, mutta harva äiti jää kotiin ilman sentinpyörylääkään. Siihen on pääasiassa syynä raha (eli sen puute) mutta kuvittelisin myös toisena syynä syyllisyyden: Kun et voi tuoda omaa korttasi - edes sitä surkean pientä - perheen elättämiseen ja rahoihin, tuntuu väärältä olla "vain" kotona ja varsinkin kuluttaa sen toisen perheen vanhemman rahoja.


- "Sen lisäksi me ollaan tuomassa kokonaan uusi tukimuoto, eli tämä joustava hoitoraha perheille, jotta me voitaisiin rohkaista ihmisiä ottamaan vastaan esimerkiksi osa-aikaista työtä. ... Se on sidottu viikkotyömäärään ja tehtyihin työmääriin. ... Vanhemmat voivat itse asiassa sen joustavan hoitorahan avulla hoitaa lastaan vaikkapa kokonaan kotona, jos molemmat ovat vaikkapa osa-aikatöissä."

Anteeksi nyt vain, mutta eikös tällainen tukimuoto ole jo olemassa? Ei tarvinnut edes paljoa kaivella, vaan heti löytyi Kelan sivuilta Lapsiperheet-osion alta tietoa osittaisesta hoitovapaasta ja -rahasta. Harmi, ettei tätä lausahdusta ja "uutta tukimuotoa" avattu haastattelussa sen enempää, joten en voi tietää, miten tämä nyt tulee muuttumaan tai millä tavoin tuo mahdollinen tuleva joustava hoitoraha eroaa tästä osittaisesta hoitorahasta. (EDIT klo 10:44 Ainoa löytämäni ero on summassa, joka nykyisessä osittaisessa hoitorahassa on Kelan sivujen mukaan 96,41 e/kk ja haastattelussa Susanna Huovinen "muistelee" uudessa joustavassa hoitorahassa olevan maksimissaan noin 240 e/kk. Noh, onhan tuokin parannus, mutta jälleen kerran tuo sana "enintään" rajannee tilanteista melkoisesti, eli käytännössä nähtäväksi jää, onko uusi malli perheille "taloudellisempi" kuin vanha.)

Koska itse jo tiesin tuosta nykyäänkin tarjottavasta osittaisesta hoitorahasta (joka tosin tuntuu useille jääneen tuntemattomaksi asiaksi), tuntuu tämä lausahdus päälleliimatulta yritykseltä todistaa, että tällä muutoksella ei vain olla kepittämässä tukimuotoja pois tai rajaamassa niitä tiukemmiksi, vaan että ikäänkuin oltaisiin myös antamassa perheille vähän sitä porkkanaakin. Vaikka itse kannatan ehdottomasti tätä osittaista hoitorahaa ja aiomme omassa perheessämmekin sitä hyödyntää, tuntuu, että tässä yritetään siloitella ja vähän kiillottaa omaa kruunua hieman kepulikonstein, tuomalla jo olemassa olevaa mutta harvinaiseksi jäänyttä tukimuotoa paremmin esille omana uutena ideanaan. (Minäkö kyyninen, mistä niin päättelit?)


- "Me emme todellakaan ole jättämässä perheitä yksin/pulaan tämän asian kanssa."

Lausahdus toistui monta kertaa haastattelussa, mutta anteeksi nyt vain Susanna Huovinen, kyllä te tavallaan olette. Se, että tällaista taloudellista säästöä tavoittelevaa muutosta ollaan verhoamassa tasa-arvoisen vanhemmuuden ja isien hoivavastuun kannustamiseen, on mielestäni melko paksua ja on naiivia antaa ymmärtää, että tässä ajatellaan perheiden ja varsinkin isien parasta. Eikös tämäkin muutos ole lähtöisin budjettiriihestä eli kyllä tässä pääasiana taustalla on säästäminen, ja sivuvaikutuksena sitten nuo muut. Vai mitä mieltä te lukijani olette tästä koko asiasta?


Pakko vielä loppuun todeta, että itse kannatan 6+6+6 -mallia. Eli kiintiöitäisiin 6kk äitiysvapaata (sama kuin nykyisin), 6kk vanhempainvapaata korvamerkittynä vain äidille ja 6kk vanhempainvapaata korvamerkittynä vain isälle. Tässä ei vietäisi keneltäkään mitään pois (äiti voisi olla äitiys- ja vanhempainvapaalla yhteensä 12kk, kun nykyisin vanhempainvapaa loppuu lapsen ollessa 9-10kk) mutta kannustettaisiin isää jäämään kotiin (oma 6kk vanhempainvapaata). Kun isät näin saisivat oman vain itselleen varatun jakson, paremmalla tuella kuin surkea kotihoidontuki, perheen tulotaso ei jäisi päättäväksi tekijäksi siihen, jääkö isä kotiin vai ei. Tämä ei kuitenkaan heikentäisi tilannetta yhtään niissä perheissä, joissa isä ei käyttäisi omaa vanhempainvapaaosuuttaan, vaan tilanne jopa hieman parantuisi nykyiseen (muutama kuukausi enemmän vanhempainvapaata äidillekin, hoitovapaaoikeus ennallaan). Mutta eihän tämä tietenkään ole yhtä halpa ratkaisu kuin tuo nykyinen, mutta tämä ei olekaan lähtöisin budjettinäkökannasta vaan perheiden todellisesta hoivavastuun tasa-arvoistamisesta.

tiistai 22. lokakuuta 2013

Ruuhkassa

Ruuhkavuodet. Ne ovat olleet tapetilla siellä, tuolla, varmasti muuallakin (en nyt muista missä, vaikka voisin vannoa lukeneeni muualtakin) ja nyt myös täälläkin. Lähiömutsin tontilla eräs anonyymi kommentoi näin: "Täällä blogimaailmassa tuntuu pyörivän paljon sellaisia, joilla on tuhat rautaa tulessa samaan aikaan. On perhettä, päivätyötä, ekstratyötä, harrastuksia, erilaisia projekteja..." Hänen pointtinsa oli, että eikö jostain noista ylimääräisistä projekteista voisi luopua ja joitain tulisia rautoja sammuttaa ainakin hetkellisesti, jotta saisi otettua aikaa myös lepäämiselle ja rentoutumiselle. Että silloin eivät ehkä nämä(kään) vuodet tuntuisi niin ruuhkaisilta. Ja minä jäin pohtimaan...

Olen palanut töihin vajaa kaksi kuukautta sitten, ja jo näin lyhyessä ajassa tuntuu, että olen humpsahtanut ruuhkavuosikuoppaan. Tuntuu, ettei aika riitä kaikkeen ja kiireestä on tullut jokapäiväinen kumppanini, vaikka Mies onkin kotona ja hoitaa tällä hetkellä leijonanosan kotitöistä - aivan kuten itsekin vanhempainvapailla hoidin. Minulla ei mielestäni ole tuhatta rautaa tulessa, vaan hoidan vain ne, mitä tässä vaiheessa kuuluukin: perhe ja työt. Ja juurikin tuossa järjestyksessä.

Otetaanpa katsaus tyypilliseen arkipäivääni: Herään ennen puoli kuutta ja hiiviskelen hiljaisessa kodissa omia aamutouhujani. Tykkään herätä aikaisin, mutta olen silti aamuäreä eikä minulle kannata jutella noin tuntiin heräämisen jälkeen. Kuopsuttelen hitaasti kuontaloni kuntoon, kunnes kruisailen töihin vaille seitsemän. Teen töitä (enemmän tai vähemmän ahkerasti, köh köh) täyden päivän, joka töihintuloajasta riippuen päättyy iltapäivällä kolmen ja puoli neljän välillä. Neljän maissa olen jo kotona, saan vastaanottaa iloiset kiljahdukset Esikoiselta ja pienet ikäväitkut Tosikoiselta, vaihdan kotivaatteet ja saan istua valmiiseen ruokapöytään. Solahdan tottuneesti kotirooliin: vahdin pottailevia naperoitamme, laulatan ja leikitän, luen kirjaa ja rakennan legolinnoja. Harvemmin jaksan lähteä ulos, koska syksyn hämäryys ei houkuttele eikä pihalla voi lojua maassa yhtä rennosti kuin kotona lattialla leikkiessä. Tunnustan, tässä välissä käyn myös usein feisbuukkaamassa tai muuta sinänsä turhaa. Myös kauppareissut, muskarit, leikkitreffit niin lapsille kuin aikuisillekin, ynnä muut juoksevat asiat hoidetaan tässä välissä.

Pari tuntia kuluu hujauksessa ja puoli seitsemän maissa alkaa jo iltapuuron valmistelu. Siitä iltapottailun kautta iltapuuhille, yökkärit niskaan ja lapset nukkumaan. Kahdeksalta nassikat on tainnutettu ja alkaa se kuuluisa Oma Aika, eli tiskaus, lelujen siivous (vaikka isoimmat toki raikotaan yhdessä lasten kanssa, mutta kun tuota sälää vain riittää niin hirmuisesti), pyykkien levitys (jos en on jossain välissä muistanut pestäkin), oma iltapala, netissä roikkuminen ja telkkarin tuijotus. Ollakseni virkeä ja pirteä tarvitsisin yli kahdeksan tunnin yöunet, mikä tarkoittaisi sänkyyn kipuamista iltayhdeksältä. Harvoin tuohon tavoitteeseen ehdin, koska ei tunnissa ihmeitä tehdä. Yleensä kuitenkin pääsen sänkyyn kymmeneen mennessä, eikä unta tarvitse yleensä kauaa odotella.

Arkipäivät soljuvat peräkkäin toistensa kaltaisina ja koen niiden olevan varsin ruuhkaisia, vaikka mitään ihmeellistä emme teekään. En ole haalinut harrastuksia, en edes liikunnallisia, vaikka jotain tarttis tehdä tälle paisuvalle pullataikinavartalolle. Muskareissa käyn kummankin lapsen kanssa erikseen, koska niistä olemme nauttineet, mutta tämäkin ilo loppunee tai ainakin puolittuu ensi vuonna. Noiden lisäksi meillä ei ole muuta ohjattua toimintaa ja silti aika ei riitä kaikkeen. En halua arki-iltaisin lasten hereilläoloaikana tiskata tai tehdä suuria kotitöitä, vaan käytän tuon ajan lasten kanssa. Aina en niinkään edes heidän vuokseen vaan itsekkäistä syistä: Koska minulla on heitä ollut ikävä.

En käsitä, kuinka hommat hoidetaan niissä perheissä, joissa noita harrastuksia ja muita projekteja on. En minä tässä samalla pystyisi rakentamaan taloa tai edes käymään säännöllisesti kansalaisopistossa opiskelemassa espanjaa. En saa itseäni edes kerran viikossa lenkille saati salille tai jumppaan. Emme käy Miehen kanssa kaksin treffeillä vaan hoidamme suhdettamme kotona lasten nukkuessa ja romanttisinta on tehdä toiselle väsyneelle iltapalaa. En tiedä, kuka meillä ehtii edes tehdä ruokaa ensi vuonna, kun Mies palaa töihin. Siivoamisesta ja muusta "toissijaisesta" kodinhoidosta puhumattakaan. Ehkä meille muuttaisi joku kiltti kotitonttu? Hakemuksia otetaan vastaan! Joku vähän laiskempikin yksilö kelpaisi hyvin.

Ruuhkavuodet. Olen nyt väsyneempi kuin vauvavuosina ikinä. Olen silti myös henkisesti eheämpi, kun saan olla muutakin kuin "pelkkä" äiti. (Arvostan suunnattomasti kotiäitejä, minun henkinen kanttini ei sitä kestänyt kahta ja puolta vuotta pidempään.) En mielestäni keksi mitään, mistä voisin karsia, saadakseni arkisin jylläävän ruuhkan helpottamaan. Välillä kiristää pipoa, välillä ei, mutta joka päivä tämä kyllä väsyttää. Onneksi olen oppinut vuosien heräilyn jälkeen vihdoin nukkumaan yöni taas heräilemättä, se on minun ruuhavuosieni hopeareunus. Silti tiedän, että ei tämä tästä tule helpottamaan, vaan tulemme elämään ruuhkavuosia seuraavan vuosikymmenen jos toisenkin.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Suojaa

On hyvä olla valmistautunut kaikkeen, mutta ehkä tuo käsilaukusta kesken työpäivän löytynyt vaippa on kuitenkin hätävarjelun liioittelua. Onneksi niin huonossa kunnossa ei lantiopohjanlihakseni sentään ole. Tosin vaippa auttoi silti tässäkin tarjoamalla makeat naurut - eikös sekin treenaa noita lihaksia? :D

torstai 17. lokakuuta 2013

Tulossa

Tosikoinen on aina ollut paremmin yksin viihtyvää tyyppiä kuin kyljessä nyhjäävä Esikoinen. Heti konttaamaan opittuaan pikkuisemme on saattanut jopa kesken leikityksen lähteä konttaamaan toiseen huoneeseen (yleensä isosiskon leikkikeittiölle) ja jäädä sinne tyytyväisenä yksin leikkimään.

Eilen Tosikoinen leikki jälleen yksikseen Esikoisen huoneessa, kun Mies huuteli lapsukaisia syömään.

- [T]ullaan! Oli kuulunut vastaus. Mies siinä pysähtyi ihmettelemään, että eihän tuo meidän nippanappa vuosikas nyt oikeasti voi osata vastata noin johdonmukaisesti?! Huhuili sitten testimielessä uudestaan Tosikoista syömään ja kas:

- [T]ullaan, ullaan. Ujjaan! Oli jälleen kuulunut vastaus, ja pian Tosikoinen konttasikin keittiöön - leikkilusikka ja -haarukka pienissä nyrkeissään!

maanantai 14. lokakuuta 2013

Kokki Kolmosen soppa

Mitä suuremmaksi pikkukolmoskuume käy, sitä enemmän huomaan jättäväni säästöön pieneksi jääneitä vauvanvaatteita. Mitä tehdä, kun kyseisille vaatteille (kokoa 50-86cm) tarkoitettu säilytyslaatikko pysyy kiinni enää silkalla tahdonvoimalla? Vaikka kerätyt vaatteet yltävät vasta kokoon 68 asti...

torstai 10. lokakuuta 2013

Vuosi

Vuosi sitten tähän aikaan takanani oli huonosti nukuttu yö ja edessäni jännityksen täytteinen päivä. Vuosi sitten jouduin pääsin käynnistykseen, sain hälyyttää Miehen paikalle kesken työmatkan, ja epätodellisin tuntein astelin synnytyssaliin ilman synnytyskipuja.

Vuosi sitten moikkailimme Miehen kanssa puujalkavitsein toisiamme synnytyssalissa "Käytsä usein täällä?" Siitä muutaman tunnin päästä sain jo tosissani keskittyä ja kiroillakin epiduraalin laittamisen hankaluutta. Kun ensimmäinen synnytys oli pitkä ja hitaudessaan tuskallinen, oli toinen synnytykseni nopea ja sen vuoksi rajun tuntuinen. Silti vuosi sitten opin, että synnytys voi olla näännyttävän sijaan myös voimaannuttava.

Vuosi sitten tänä päivänä sain nelikiloiseksi pelotellun mutta todellisuudessa voipaketillisen verran pienemmän Tosikoisen syliini. Vuosi sitten sain todeta jo toisen kerran, että uuden lapsen myötä rakkaus myös muihin perheenjäseniin vain kasvaa. Sanotaan, että raha tulee rahan luokse. Minun mielestäni pikemminkin rakkaus tulee rakkauden luokse, yleensä eksponentiaalisesti kasvaen.

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Mogausmehuu

On askarreltu kutsukortit ja pidetty potrettikuvaukset. On suunniteltu leipomukset ja ostokset. On aikataulutettu siivoukset ja värvätty lastenviihdyttäjät siksi aikaa. On ostettu juhlamekko sankarille, omansa isosiskolle, ja jopa varattu äidille kampaaja.

Vaan on aika pysäyttävä tunne tajuta muutama päivä ennen H-hetkeä, että Tosikoinen on saamassa vanhemmiltaan synttärilahjaksi vain (second hand) leluja, kun Esikoinen sai vastaavana hetkenä kultaisen riipuksen. o_O

Onneksi muutamassakin päivässä ehtii tarvittaessa ihmeitä, ja moka saatiin korjattua. Eikä edes millään hätävararatkaisulla, vaan yhden nukutun yön jälkeen iski inspiraatio, jonka toteuttaminen onnistui pienen metsästämisen jälkeen.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Maanantaiaamu

Ensimmäistä kertaa töihinpaluun jälkeen en olisi halunnut tänä aamuna lähteä töihin. Kuuntelin sydän syrjällään Esikoisen sängystä kantautuvaa yskimistä. Kävin kerran peittelemässä uudestaan, kuiskuttelin lohdutuksia ja etsin unirätin. Olisin halunnut jäädä kotiin hoitamaan, vaikka tiedänkin, että eihän se päiväsaikaan edes yksi saati ole toipilaana vaan mennä touhottaa entiseen malliin.
Hereillä kipeänä olemisen huomaa vain valuvasta nenästä ja känkkäränkkäherkkyydestä, joista kumpikaan ei ole poissuljettuja myöskään terveinä päivinä.

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Lohtu

Esikoinen huitaisi huomionpuuskassa isäänsä, johon Mies reagoi ylinäytellen ja leikki-itkua teeskennellen. Olemme yrittäneet tällä tavoin opettaa Esikoiselle läpsimisen haitallisuutta. Mies sitten kyseli, mitä Esikoinen voisi tehdä lohduttaakseen iskää. Esikoinen tuumasi sekunnin, haki jotain ja ojensi isälleen:

- Ota nää uimalasit, nää parantaa.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Pikkuhousut

Lapsen ajatuksenjuoksua on mahdotonta ennakoida. Tässä eräänä päivänä aivan tyhjästä Esikoinen oli laukaissut isälleen:

- Iskä, mää en tykkää siitä, kun sää kosket mun pikkuhousuihin.

o_O

Mies oli aivan hämillään, mutta onneksi keskustelu sentään käytiin kotona. Sitten alkoikin selvittely, mitä ihmettä Esikoinen oikein tarkoittaa? Lapsi toisteli lausetta eri muodoissa monta kertaa, kunnes lopulta tuli ratkaiseva lisäys:

- Iskä, mää en tykkää siitä, kun sää kosket mun pikkuhousuihin laatikossa. Ei niitä saa ottaa sieltä.

Puuuh, mikä helpotuksen huokaus pihahti Mieheltä! Olemme esitelleet Esikoiselle, että sitten kun hän osaa ilmoittaa pottahädästä etukäteen, hänen ei enää tarvitse käyttää vaippoja vaan hän saa pikkuhousut. Niitä on jo käyty ihailemassa ja ihmettelemässä vaatehuoneen laatikosta, sekä äidin että iskän kanssa, mutta vielä ei olla edetty sen pidemmälle. Näköjään ihan syystä, heh.

Jäämme mielenkiinnolla odottamaan, milloin ovellemme koputtaa jokin Virallinen Taho, mikäli Esikoinen laukoo vastaavia lauseita päiväkodissakin.


PS. Miehen kertoessa tätä päivän kommellusta äidille työpäivän jälkeen, tuli treenattua lantiopohjan lihaksia koko viikon edestä. Niin ankarasti nauroin!

perjantai 4. lokakuuta 2013

Arjen ikävä

Torstai. Aamuvarhaisella töihin, on vielä hämärää ja ilman viileys porautuu luihin asti. Iltapäivällä työpaikan virkistystoimintaa metsässä haahuilun merkeissä. Mukavaa vaihtelua, vaikka joudunkin laukkaamaan suoraan metsästä hikisenä päiväkodin vanhempainiltaan. Tunti siellä vierähtää huomaamatta, mutta ainakin saan vihdoin edes tavattua Esikoisen uudet hoitajat. Vanhempainillasta takaisin jatkamaan virkistyspäivän iltaohjelmaan eli päivälliselle. Mukavahan se on syödä, kun firma maksaa.

Tarkkaan aikataulutettuna ehdin kaikkialle, minne pitikin. Sain kaikki suoritukset hoidettua, mutta päivän päätteeksi tajusin, etten ehtinyt nähdä ollenkaan lapsiani. Onneksi sain edes kurkistaa nukkuvaa Tosikoista oven raosta ja nostaa hänelle unipupun takaisin sänkyyn.

Aamulla - taas varhain - kuuntelin oven takana nukkuvan Esikoisen suloista tuhinaa. Tänä perjantaina äidin ikävä on suuri.