tiistai 26. helmikuuta 2013

Tahtotila

Oma vapaa tahto. Miten ihana asia! Paitsi alle 3-vuotialla...

Se tunne, kun oma taapero vetäisee karmaisevat itkupotkuraivarit pihalla. Hän konttaa karjuen ja itkien, räkä poskella luoksesi. Kyllä, konttaa, vaikka muuten liikkuukin jo kahdella jalalla, ja on liikkunut jo yli puoli vuotta. Ei ole säälittävämpää näkyä.

Ja sitten: Hän huutaa apua, mutta häntä ei saa auttaa. Huutaa äitiä, mutta varsinkaan äiti ei saa nostaa syliin. Hän lojuu maassa pitkin pituuttaan, mutta yrittää nousta pystyyn - vain valuakseen löysänä spagettina takaisin maantasalle, kun erehdyt nostamaan hänet ylös jaloilleen.

Kuitenkin, tämä on vielä "vain" oman tahdon kehittymistä, tunneskaalan laajenemista pientä ihmistä ja hänen puhekykyään suuremmaksi. Sitä oikeaa uhmaa odotellessa...

Kehitystä

Esikoisen kielelliset taidot kehittyvät huimaa kyytiä, ja tututkin fraasit alkavat saada uusia muotoja. Viime viikon mummulareissulla Esikoinen kaatui mukkelismakkelis naamalleen laskiessaan alas isosta liukumäestä.

Haittaa. Haittaa!

Kuului tukahtunut huuto lumikasasta.

maanantai 25. helmikuuta 2013

Sisaruksia myötä- ja vastamäessä

Saman päivän aikana Esikoinen sekä löi Tosikoista puisella marakassilla päähän että silitti tätä hellästi hiuksista pikkusisaruksen itkiessä.

Tapaukset eivät liittyneet toisiinsa, eivätkä välttämättä tapahtuneet tuossa järjestyksessä.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Äitikuva

Pitäisikö huolestua, kun Esikoinen "tunnisti" äitinsä vanhasta pehmokirjastaan? Kiekaisi iloissaan:

Äiti!

Ja osoitti norsun kuvaa. Auts!


Parantaako vai huonontaako tilannetta se, että kyseessä oli sininen norsu valko-punatäplikkäillä korvilla ja kärsällä??

Peloton

Aina ei osaa ennakoida lapsen reaktioita - tai omiaankaan.

Paluumatkalla mummulasta pysähdyimme iltapalatauolle huoltoasemalle. Esikoinen kaipasi viihdytystä ruokailun ratoksi ja pöydän yllä killunut kirkas kohdelamppu tarjosi oivallisen keinon: varjokuvat!

Emme osanneet aavistaakaan, millaisen käänteen iloisena alkanut koiravarjoleikki saisi. Teimme siis miehen kanssa käsiemme varjoista koirien päät varjoina pöydän pintaan. Ensin Esikoinen innostui, kunnes yhtäkkiä perääntyi syöttötuolissaan aivan taakse ja huudahti:

Pelottaa!

Ressukka oli aivan oikeasti kauhuissaan varjokoirista. Ja mitä tekee kypsä äitinsä? Purskahtaa hysteeriseen naurukohtaukseen!

Onneksi mies sai pidettyä pokkansa paremmin, ja minäkin yritin naamioida nauruni ja keskittyä imettämään Tosikoista.

Loppuruokailu menikin vakuutellessa varjokoirien kiltteyttä. Koitettiin myös selittää, miten nuo koirat tulevat, mutta ei todellakaan mennyt lapselle jakeluun, joten keskityimme lopulta vain vahinkojen minimointiin...

tiistai 19. helmikuuta 2013

Fashionista

Esikoinen kommentoi Tosikoisen päivän asuksi valitsemiani potkuhousuja aamulla:

Yökkäli.

Onneksi Tosikoinen ei vielä ymmärrä, että äidin tarkkaan valikoima ensemble näytti toisen mielestä yöpuvulta.

perjantai 15. helmikuuta 2013

Rakkaita

Keskustelu Esikoisen ja isänsä kesken:

- Onko Tosikoinen rakas?

- Ei oo.

- Onko Esikoinen rakas?

- On!


Pientä mustasukkaisuutta äidistä ja isästä ilmassa? Kenties.

Ankees

Ankees, toteaa Esikoinen monta kertaa päivässä. Onneksi se ei kuitenkaan tarkoita elämän olevan ankeata, vaan Esikoinen yrittää sanoa "anteeksi". Lausumisen lisäksi myös sanan merkitys on vielä hieman hakusessa, joskin tänään kuulin Esikoisen sanovan ankees kerran oikeassa kontekstissa, tiputtaessaan vahingossa maitoa rinnuksilleen. Yhden pisaran vain, ja ääni selkeästi pahoillaan. Voi herttaisuus!

torstai 14. helmikuuta 2013

Sammuksissa

Esikoinen on oppinut kommentoimaan ihmisten tekemisiä, niin omiaan kolmannessa persoonassa kuin muidenkin kunkin hetken puuhia. Vaikka olenkin äärimmäisen ylpeä hänen kielellisestä lahjakkuudestaan (puolueettomasti voin todeta hänen olevaan ikäistään kehittyneempi tässä, minkäs nero itselleen mahtaa), toivon hartaasti, ettei hän aivan kaikkea lausuisi julkisesti. Kauhulla odotan sitä hetkeä, kun hän muiden kuullen - ja tunnetusti kovaan ääneen kirkkaalla ja kantavalla lapsenäänellä - lausahtaa faktan:

Äiti sammuu.

Selittele siinä sitten, että niin äiti osaa sammuttaa valot ja vesihanan, ei äiti itse sammu. Varmasti uskoo pääsiäispupukin.

maanantai 11. helmikuuta 2013

Ei hätää

Aikaisemmin tuli jo kerrottua perheessämme tutuksi tulleesta "ei haittaa" -lausahduksesta. Toinen usein kuultu lohduttelu on "ei hätää". Eilen Esikoisella olikin väsymyksestä johtuen epätavallisen itkuinen päivä.

Ei 'ätää. Ei oo 'ätää, Esikoinen lohdutteli itsekin itseään kyynel silmäkulmassa. Taisi itsekin ymmärtää, että ei ole suurta hätää vaan muutoin vain vähän herkällä päällä. Voi meidän pientä isoa lasta.

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Mitään

- Ei tästä tule yhtäään mitään, jos sinä liikut, isä puuskahti Esikoiselle harvaisen venkoilevan vaipanvaihdon tiimellyksessä.

Ei tuu mitään, toisti kirkas lapsenääni virheettömästi perässä, ei tuu mitään!



PS. Esikoisen sanavarasto on jo aivan uskomaton. Kuinka moni muu alle 1v 8kk ikäinen osaa sanoa tismalleen oikein muun muassa pesuaine ja kalapuikko? Joulun seutuun (eli 1v 6kk) tuli jo oikein joulupukki ja joulupuurokin. Esikoinen käyttää myös 2-3 sanan lauseita päivittäin selittäessään touhujaan. Nero se on, pakko kai se on jo uskoa. ;)

maanantai 4. helmikuuta 2013

Maitoparta

Meillä juodaan päivittäin mielikuvitusmaitoa Esikoisen tarjoilemana. Osansa saa varsinkin hän itse, äiti ja iskä, mutta myös tutuimmat kylässä kävijät kuten mummi ja mummu. Tänään hän vei leikin askelta pidemmälle ja tarjosi maitoa erään eläinkirjan lempihahmolleen, pandalle. Onko suloisempaa näkyä kuin puolitoistavuotias kaatamalla pikkuruisesta muovilasista mielikuvitusmaitoa paperisen pandan huulille?

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Mönkijä

Perheen pienin pääsi toissailtana yllättämään. Vein tissiposken normaalisti yöunille, mutta tovin päästä kuului vaativaa ähinää. Valmistauduin vain lykkäämään tutin takaisin suuhun, mutta Tosikoinen löytyikin sängystään noin puoli metriä ylempänä siitä, mihin hänet jätin. Kutsuin miehenkin ihmettelemään ja varmistin, ettei hän ollut välissä käynyt siirtämässä vauvaa. Ei ollut. Ei kai tämä vain ennakoi hyvin varhaista ryömimisen aloittamista?!

Onneksi päiväsaikaan Tosikoista ei voisi vatsallaan olo vähempää kiinnostaa, joten eteneminen taisi jäädä yölliseksi harharetkeksi. Toivottavasti kertaluontoiseksi myös.

lauantai 2. helmikuuta 2013

Kylpypäivä

Esikoinen sairastaa, mutta se ei onneksi häntä lannista. Vauhti on ennallaan, vain virta loppuu nopeammin. Hänellä on kuitenkin tarkat korvat ja vikkelät reaktiot. Kuuli, kun ohimennen mainitsin isälleen Tosikoisen kylvettämisestä.

Pyypyyn, pyypyyn! alkoi natiainen hokea ja varmuuden vuoksi rempoa vaatteitaan: Hoosut poiss. Hoosut, poiss! Pyypyyn!

Ei ollut tarkoitus kuumeilevaa kylvettää, mutta ei tuolle näylle vain voinut sanoa ei, kun toinen oli niin innoissaan. Tietenkin kylvyn jälkeinen yliväsymys ja kiukkuitkut iltapalalla olivat arvattavia, mutta kuitenkin kylpyilon arvoisia.

Otin mentaalivalokuvan siitä näystä, pikkupirpanasta kylppärin ovea kohti astelemassa, itseään ja vaatteitaan vaativasti osoitellen.

Mukkaan

Harrastan molempien lasten kanssa muskaria. Esikoinen innostuu jo autosta, kun kerron että mennään muskariin. Takapenkiltä kuuluu koko matkan iloinen hokema mukkaan, mukkaan. Itse pääkallopaikalla Esikoista vähän ujostuttaa ja sormet menevät suuhun. Sormien ja kuolan määrä on suoraan verrannollinen jännityksen tilaan. Silti harrastusvalinta taitaa olla mieleinen, koska kaksi päivää jälkikäteenkin Esikoinen leikkii kotona muskaria ja tapailee haparoivasti laulujen sanoja.

Tishsis-täshsis on uusi lemppari aikaisempien Pip-papin ja Tuiki, tuikin kanssa. Tuossa uudessa suosikissa siis lauletaan räntähiutaleesta ja "litsis-lätsis kastuu maa". Myös muskarin alkulaulu "Mitä tehdään, mitä tehdään, pikkuinen Esikoinen" on mukava, kun siinä läpsytellään käsillä reisiin. Esikoinen istuukin tomerana omalla pikkutuolillaan, läpsyttelee tahdikkaasti ja laulaa mitä, mitä, mitä. Yllättävän pitkälle pieni viihtyy, vaikka ei osaa kuin yhden tai pari sanaa itse laulaa kustakin laulusta!

Tosikoinen ei luonnollisesti osaa vielä ilmaista innostustaan noin selkeästi, mutta sädehtivät silmät, hurjasti viuhtovat raajat, innostuneet äännähdykset ja hymyyn kaartuva suu kertovat aivan yhtä selkeää tarinaa. Lasten muskariharrastus on myös äidin harrastus. Kerrankin saan laulaa jossain, niin kovaa ja korkealta kuin haluan. Lapsetkaan eivät onneksi vielä osaa protestoida äidin laulutaitoja. Uskon, että sekin aika koittaa, kun omat lapseni toteavat minulle saman kuin minä ja sisarukseni omalle äidillemme aikoinaan: Äiti, älä laula kun et osaa. Sitä ennen aion ottaa tästä kaiken irti!

EDIT: Vähänkö musta tulee muskarin coolein äiti uusissa tossuissani. Kaikilta sormet ja varpaat ristiin, että suurin koko mahtuisi mukavasti jalkaan!