tiistai 31. joulukuuta 2013

Kohti uutta

Aloitin tämän vuoden parkumalla vuoden isoimmat itkut. Tosikoinen oli vain muutaman kuukauden ikäinen tirriäinen ja sai lääkäriltä itsestäni kamalalta tuntuvan tuomion: Paino ei nouse, maitoa ei tule äidiltä, pakko aloittaa pullosyöttö korvikkeella - vaikka väkisin.

Onneksi purin hammasta ja sisuunnuin, sain maidon jälleen nousemaan ja Tosikoinenkin sai nauttia (liki) täysimetyksestä melkein puolivuotiaaksi. Samalla sisulla - joskin vähemmillä kyyneleillä - haluan aloittaa myös ensi vuoden.

Uusi vuosi tuo meidän perheellemme paljon muutoksia, niin työn, opiskelun, kuin mahdollisesti kodinkin saralla. Tulevasta vuodesta tulee varmasti kiireisin vuoteni tähän astisista, ja se kauhistuttaa. Samalla en malta odottaa!

Oikein ihanaa ja unelmien täytteistä uutta vuotta 2014 kaikille!

perjantai 20. joulukuuta 2013

Nöpötystä

Elämme selkeästi niitä aikoja, kun täytyy alkaa vahtia omia lausahduksiaan ja tapojaan. Eräänä iltana iltatouhuilla Esikoinen käsillään kokeili ihoaan, kunnes kädet pysähtyivät tutkimaan jotain ja Esikoinen avasi sanaisen arkkunsa:

- Äiti, mun nännit nöpöttää.

Tjaa, menipä taas äidillä jauhot suuhun, enkä oikein osannut kommentoida muuta kuin "jaahas". Hetken kesti pohtia, että mistä Esikoinen edes tietää sanan nänni saati osaa yhdistää siihen oikean verbinkin, kunnes tajusin itse usein kiusaavani kotona ilman paitaa viihtyvää Miestä kyseisestä ruumiintoiminnosta. Niin, keneltäköhän nuo nappulat näitä tokaisujaan oppivat, köh köh...

Myöhemmin kysyin Mieheltä, onko Esikoinen hänen kanssaan ottanut tätä aihetta puheeksi. Ei kuulemma ollut, kunnes pari päivää tämän jälkeen viileässä uimahallissa käytiin seuraava keskustelu Miehen ja Esikoisen välillä:

- Esikoinen, onko sinun kylmä?

- On, n-n-nännit n-nöpöttää, tokaisi Esikoinen kylmästä hieman änkyttäen ja köpötellen pikapikaa saunaan kumarassa kuin pieni mummeli. :D

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Kannustusjoukot

Äidin kropparemppa etenee hyyyyviin hitaasti, mutta etenee kumminkin. Eilen tein ensimmäistä kertaa kahvakuulatreeniä lapsien valvovien ja kummastuneiden silmien alla. Sain oman kannustusjoukon:

- Jumppaa, jumppaa, jumppaa, äiti! Jumppaa, jumppaa!

Sekä lattiatason vatsalihastreenin ollessa vuorossa:

- Äiti, äiti älä kaadu sinne! Äiti, älä nyt kaadu!

Jos nuo huudahdukset olisivat tulleet kenen tahansa muun suusta, olisi rivien välistä voinut lukea astetta kovempaa kettuilua, mutta kaksivuotiaalta nuo olivat suoraan sydämestä tulevaa rehellistä tsemppausta. Ainoa vain, että äitiä meinasi naurattaa, mikä vähän häiritsi suoritusta.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Paras ystävä

Tämä kirjoitus on vastaus viidenteen ainekirjoitushaasteeseen, Leluteekin Emilian emännöimänä.
Itse osallistun kolmatta kertaa, ja tällä kertaa otin vapauden muokata annettua otsikkoa kahden kirjaimen verran tiputtamalla perästä omistusliitteen. Meinasin ensin kirjoittaa kevyemmän tarinan, mutta jostain syystä tämä aihe puski läpi. Aihe on minulle vaikea, enkä olisi ensin halunnut päästää sitä eetteriin, mutta koska tämä idea ei jättänyt minua rauhaan, päätin rohkaistua ja antaa mennä.
 



Paras ystävä

Tosikoinen konttaa Esikoisen perässä, aina ja kaikkialle. Hän ihailee isosiskoaan rajattomasti, matkii tätä hyvässä ja pahassa, tahtoo aina olla tämän lähellä halusi Esikoinen sitä tai ei. Jos Tosikoinen osaisi, hän varmasti kuvailisi Esikoista parhaaksi ystäväkseen.
 
Oivallus vei minut omaan lapsuuteeni. Minulla ja omalla siskollani on sama ikäero kuin omilla lapsillani, ja oma siskoni on ollut myös minun idolini. Hänellä on ollut varmasti minua kohtaan samanlaisia ristiriitaisia tuntemuksia kuin Esikoisella Tosikoista kohtaan, emmekä olleet lapsena parhaita ystäviä. Siskollani oli oma tiivis kaveripiirinsä ja oma paras ystävänsä. Hän on aina ollut meistä ulospäinsuuntautuneempi, seurallisempi, aktiivisempi porukassa kuin porukassa. Minun oli hiljaisena ja ujompana vaikea yltää edes lähelle samaa.
 
Tyttöjen välinen ystävyys on hankalaa ja rajoittuneempaa kuin pojilla, jotka viihtyvät laajemmassakin ystäväpiirissä ja joiden säännöt ystävyydessä ovat sallivampia. Tytöillä kuuluu olla vain yksi paras ystävä; kolmas pyörä on aina liikaa. Minä en koskaan löytänyt omaa vakituista pariani, vaan seilasin tilanteiden mukaan. Olin se varaystävä, jonka seurassa saattoi olla, jos se oma parhain ystävä oli sairaana tai jos he olivat riidoissa.
 
Ala-asteella kysyin eräältä tytöltä, voisinko joskus tulla heille leikkimään koulun jälkeen. Tämä tyttö vastasi, että hänen täytyy varmistaa asia ensin äidiltään. Seuraavana päivänä kysyin, oliko hän kysynyt asiaa äidiltään, muttei tyttö ollut kuulemma vielä niin tehnyt. Esitin saman kysymyksen useampana päivänä, kunnes lopulta tyttö puuskahti, ettei hänen tarvitse sellaisia asioita äidiltään kysyä, vaan kyllä heille saa tulla leikkimään, jos tyttö niin pyytää. Rivien välistä luin, että minua ei ollut pyydetty. Tällaisien pienien tapauksien vuoksi ujouteni kuori vahvistui ja arkailin lopulta edes yrittää. Vietin ala-asteella monet välitunnit yksin. Oli helpompaa paeta penkin nurkkaan lukemaan kirjaa tai selailemaan tarrakirjaa kuin yrittää tyrkyttää itseään muiden seuraan.
 
Yläasteella hetken jo luulin löytäneeni sielunkumppanin, kunnes kävi ilmi, että tunne oli ajan myötä muuttunut yksipuoliseksi. Eri kouluihin siirtyminen yhdeksännen luokan jälkeen toi ystävälleni uuden kaveripiirin ja uudet ideat. Aloin saamaan todella loukkaavia puheluita tuntemattomasta, salatusta numerosta. Purin tunteitani ystävälleni ja poruin ilkeitä sanoja hänen olkaansa vasten, kunnes myöhemmin kävi ilmi, että huorittelupuheluiden taustalla olikin juuri tämä tyttö uuden ystävänsä kanssa. Iän myötä loukkauksetkin kehittyvät. Pelkkä torjuminen ei enää riitä vaan kavereiden painostuksen ja hyväksynnän janoamisen myötä halutaan mennä pidemmälle, loukata syvemmin, ansaita pisteitä muiden silmissä satutetusta huolimatta.
 
Kaikki lapsuuden "parhaat" ystävyyteni ovat olleet lyhyitä pestejä, päivistä ja viikoista arviolta enintään vuoden mittaisiin asti. En ole yhteydessä heistä kehenkään enää, satunnaisia ja pinnallisia some-päivityksiä lukuunottamatta. Pitkään luulin, että vika on minussa, varsinkin koska sain seurata vierestä siskoni onnistuneita ja pitkäkestoisia ystävyyssuhteita. Olen jälkikäteen kuullut ihmisten pitäneen minua ylpeänä, ylemmyydentuntoisena, ylenkatsovana, muka muita parempana. Oli shokki ymmärtää, että itseni suojeleminen ja ujo vetäytyminen on tulkittu niin väärin. Olen surullinen nuoremman minäni puolesta, vaikka pystyn itsekin nyt näkemään, miksi näin on luultu. Kuitenkin vasta aikuistuttuani olen ymmärtänyt, ettei minussa ole mitään vikaa. Tyttöjen välisessä ystävyydessä on paljon sanattomia sääntöjä, rivien välistä lukemista, ja jotain, jota en vieläkään ymmärrä.
 
Kahden tytön äitinä ja omalla kokemustaustallani en voi olla huolehtimatta lapsieni tulevaisuudesta ihmissuhteiden verkossa. En voi olla pohtimatta, saako hitaasti lämpenevä Esikoinen pinnallisten tuttavuuksien lisäksi myös syvempiä ystävyyssuhteita. Olemme luonteeltamme niin samankaltaisia, että sydäntäni särkee, kun kuvittelen häntä alakoululaisena: Jääkö hänkin yksin penkin reunalle kirjaa selailemaan tai pelikentän laidalle tikulla maahan piirtelemään? Jos jo viisitoista vuotta sitten minä sain kokea kännykän kautta kiusaamista, millaiseen some-viidakkoon olen kasvattamassa omia tyttöjäni? Pystynkö antamaan heille tarpeeksi hyvät eväät säilyttämään itsetuntonsa muista ihmisistä huolimatta mutta ei muiden kustannuksella? Osaanko rakentaa heihin äitisuhteen rinnalle myös ystävyyssuhteen, jotta he uskaltaisivat teineinäkin jakaa kanssani niin ne ihanimmat kuin kipeimmätkin asiat? Kuinka pystyisin siirtämään heille tärkeimmät oppini ystävyydestä ilman, että heidän pitäisi itse oppia nämä kantapään kautta?
 
En ymmärrä vieläkään tyttöjen välistä ystävyyttä, ja olenkin kiitollinen, että nuo petolliset vuodet ovat minulla jo takanapäin. Sen sijaan olen oppinut jotain muuta: Minä en tarvitse yhtä parasta ystävää, minulla on jo kaikki, mitä tarvitsen. Minulla on rakas sisko, jonka kanssa olemme lapsuuden kinastelujen jälkeen vihdoin löytäneet samalle sivulla. Olemme nyt läheisempiä kuin koskaan aiemmin. Hän on minun ystäväni, jolle voin jakaa kaiken, mitä haluan. Minulla on äiti, jonka lasken myös ystäväkseni. Hän on se rima, mihin itsekin tahdon kasvattajana yltää. Hänen seurassaan taannun ajoittain lapseksi tai teiniksi, eikä se ole kaunista katseltavaa, mutta hän on silti aina turvaamassa selustaani. Minulla on myös ihana Mies, jonka kanssa saan olla oma itseni ja joka on kannustanut minua aina olemaan juuri sellainen kuin olen. Hän ei ole pelkästään paras ystäväni, hän on rakastettuni ja uskottuni, tukeni ja turvani, elämäni peruskallio.
 
Näiden lisäksi minulla on sekalainen joukko aikuisena keräämiäni ystäviä: kollegoita, entisiä työkavereita, sattuman kautta tavattuja ysväyydeksi kehittyneitä tuttavuuksia, sekä uusimpana joukko vankkaa vertaistukea tarjoavia äitikavereita. Kaikilla heillä on paikkansa ja asemansa minun elämässäni, mutta tiedän, että aina suhteemme eivät ole tasavertaisia: Koen varmasti jonkun heistä tärkeämmäksi ystäväksi kuin mitä tuo henkilö kokee minut - ja se ei haittaa. Uskon, että suurin osa heistä säilyy elämässäni vuosikymmeniä. Nämä ovat suhteita, joita haluan vaalia, mutta vain niin kauan, kun voin pysyä niissä rehellisenä myös itselleni. Hiljalleen olen ystävystynyt itseni kanssa, ja olen huomannut, että kyllä tästäkin tyypistä kannattaa pitää kiinni.

tiistai 10. joulukuuta 2013

Havaintoja äidistä

Lapsista tulisi oivia kommentaattoreita kosmetiikan kehitykseen.

- Äiti, miksi sun nenä on punainen?

Niinpä, sen kun tietäisi! On pakkelia jos jonkin moista, mutta minun nenäni ei vain taida tykätä talvipakkasista. Tai kesän porotuksestakaan. Ehkä tarvitsisin peiteaineen sijaan nenäsuojuksen tai eristyskopin nenälleni?

Sinänsä koomista, että otin tämän viattoman kysymyksen rankemmin kuin Esikoisen aiemman ulkonäköäni koskevan huomautuksen, joka sai minut vain nauramaan:

- Äidin masu on pehmeä!

torstai 21. marraskuuta 2013

Vielä ehdit vaikuttaa!

Olethan jo allekirjoittanut tämän?

http://www.adressit.com/kodinhoidontuen_jakaminen_perheiden_paatettavaksi

Olen itse paasannut aiheesta jo aiemminkin, mutta tässä uusin ajatukseni, jota olen tällä viikolla pyöritellyt, ja jota en malttanut olla kirjoittamatta adressin kommentteihinkin. Erehdyin ensin lukemaan hajanaisia kommentteja ko. adressista ja kuohahdin. Tässä siis vastineeni:

"Kommenteissa ja julkisessa keskustelussa usein unohtuu, että eihän tämä uudistus koske vain niitä perheitä, joissa äiti "lorvailee" kotona. Uudistus koskettaa myös niitä perheitä, joissa äiti tekee osa-aikaisesti töitä, mutta lapset on silti onnistuttu/haluttu pitää kotihoidossa joko tukiverkkojen avulla (esim. isovanhemmilta lastenhoitoapua) tai työvuoroja sumplimalla. Monesti nämä perheet ovat juuri niitä pienituloisimpia, joissa kotihoidontuki on mahdollistanut sen, ettei äidinkin tarvitse mennä täydellä työajalla töihin, joka monesti myös tarkoittaa lasten kotihoidon loppumista, koska ei tukiverkkojakaan voi täyden työviikon edestä hyödyntää lastenhoidossa.

Omasta mielestäni uudistuksessa ei todellakaan ajeta lapsen parasta ja etua. Budjettiriihestä säätösyistä esitetylle tukien karsinnalle on vain keksitty päälleliimattu ulkokultainen tekosyy: isien hoitovastuun tasa-arvoistaminen. Todellisuudessa isien tasa-arvoa ja hoitovastuun tasaista jakautumista edistettäisiin jyvittämällä isille nimettyjä osuuksia vanhempainvapaasta. Tähän tukisi esim. 6+6+6 -malli, jossa kaikki voittaisivat: Isille on taattu oma 6kk vanhempainvapaa paremmalla tuella kuin kotihoidontuki, joten tämän käyttämättä jättäminen ei perustuisi vahvasti perheen talouden kuralle menemiseen. Silti niissäkin perheissä, joissa isä ei käyttäisi omaa 6kk vapaataan, tilanne olisi parempi kuin nykytilanne, koska äitikin voisi hoitaa lasta vanhempainvapaalla kotona paremmalla tuella 1-vuotiaaksi asti, kun taas nykyisin vanhempainvapaa päättyy lapsen ollessa noin 10kk ikäinen. Win-win tilanne mielestäni perheessä kuin perheessä ja todellista hoitovastuun jakamista sekä tasa-arvoistamista! Mutta eihän tämä valtiolle kannata, koska tulisi kalliimmaksi.

Sen sijaan tämä nykyinen kotihoidontuen uudistusehdotus tuntuu rankaisevan eniten juuri niitä, keille tuo tuki tulee eniten tarpeeseen: pienituloisia, yrittäjäperheitä, onhan näitä monia monia... Mikäli uudistus toteutetaan tällaisenaan, jatkossa pienten lasten kotihoito ei ole enää perheen oma ja yksityinen arvovalinta, vaan yhteiskunnan sanelema hyvätuloisten etuoikeus. Se jos mikä takaa epätasa-arvoisuutta!

(Itse olen hoitanut lapsia kotona noin 1v 3kk ikäisiksi asti, jonka jälkeen he ovat aloittaneet osa-aikaisesti kunnallisessa päivähoidossa äidin palatessa töihin. Tässä ei siis ole edes ns. oma lehmä ojassa, vaan koen uudistuksen kovana keppinä lapsiperheille. Ylevät on puheet isien tasa-arvosta, mutta keinot ovat kyseenalaiset ja unohtavat lapsen edun.)"

Toivon, että päättäjille saataisiin väännettyä rautalangasta, ettei tässä adressissa ole kyse vain äitien halusta pitää kynsin ja hampain kiinni omista "eduistaan" ja "vallastaan". Uudistus vaikuttaa  myös moniin muihin perheisiin, kuin niihin joissa äiti yksinvaltiaana hoitaa lapsia tahi "lorvailee" kotona vuosikausia. Tässä ei ole kyse vain isien ansaitsemasta tasa-arvosta lapsien hoidossa, vaan myös perheiden välisestä tasa-arvosta eri tuloluokkien kesken.

Voisin paasata aiheesta kauan ja argumentoida muitakin vastaväitteitä. Nyt tyydyn toteamaan vain nämä ja pyydän: Hyvä lukijani, olethan jo allekirjoittanut tämän adressin? Olethan myös muistanut pyytää omaa miestäsikin allekirjoittamaan, tai muuta puolisoa, mummua, vaaria, kummia ja kummin kaimaakin?

maanantai 18. marraskuuta 2013

Rakkaudesta

Olen viime aikoina miettinyt rakkautta. Se on käsitteenä varsin venyvä ja mielestäni myös perheessä alati kasvava. Rakastin Miestä suuresti, kunnes Esikoisen myötä rakastuin häneen uudestaan entistä kiihkeämmin ja Tosikoisen myötä yhä syvemmin aina vain. Kun sain Esikoisen, primitiivinen suojelunhalu syttyi välittömästi mutta varsinainen rakkaus vasta alkuihmetyksen väistyttyä muutaman päivän sisällä. Tosikoisen synnyttyä en kokenut ensimmäisen lapsen kohdalla tullutta kummastusta, vaan vauva tuntui heti tutulta ja rakkaalta. Samalla rakkauteni myös Esikoista kohtaan laajeni hänen uuden isosiskon roolinsa myötä. Lapsien kasvaessa rakkauteni heitä kohtaan on myös kasvanut. Jokainen uusi taito on lisännyt äidinrakkautta sydämessäni. Aina kun olen saanut tutustua heihin paremmin, olen huomannyt rakkauden vain syvenevän ja laajenevan.

Silti, en aina pidä lapsistani. Kyllä, luit aivan oikein: En aina pidä lapsistani.

Rakastan heitä enemmän kuin omaa elämääni, enkä epäröisikään hetkeäkään antaakseni henkeni heidän vuokseen. Silti, en aina pidä heistä. Annahan kun selitän hieman: Lapsilla on kasvaessaan Vaiheita. On ihania ja on vaikeita Vaiheita. Ja on sellaisia Vaiheita, joiden aikana en pidä lapsistani.

Kesällä koin tämän kahtiajaon kaikista konkreettisimmin: Tosikoinen oli ihanassa vaiheessa, 8-10 kuukauden ikäisenä vaaperona, joka innokkaasti haki kontaktia, oli alati hymyilevä ja hykerteli milloin millekin asialle koomisesti. Ei tietoakaan eroahdistuksesta vaan päivät olivat hänen kanssaan yhtä naurua ja ilakointia. Samaan aikaan Esikoiselle iski toden teolla kaksivuotiaan uhma päälle ja samaan syssyyn myös heräsi uudestaan mustasukkaisuus pikkusisarusta kohtaan. Esikoinen koetteli hermojani päivittäin, testaili rajojaan ja äidin hermojen kestokykyä. Pahinta oli, kun hän alkoi läpsiä ja töniä pienempäänsä. Suojelunvaistoni pienemmän puolesta veteli ylikierroksilla ja jäähykortteja jaettiin enemmän kuin haluan edes muistellakaan. Tuolloin en pitänyt Esikoisesta. Rakastin häntä toki, mutta en yhtään pitänyt hänestä. Joku saivartelisi, ettei pitänyt lapsen käytöksestä, mutta itse koin tunteen vielä syvempänä.

Onneksi tuokin Vaihe meni ohi, joskaan se ei aina takaa yhtään auvoisempaa seuraavaa Vaihetta. Tällä hetkellä Esikoisen läpsimis- ja tönimisvaihe on tehnyt paluun, ja samaan aikaan Tosikoisen ensimmäinen tahtoikä on ilmaantunut kuvioihin. Aikaisemman hykertelevän hymyvauvan tilalle onkin tullut korvia raastavasti kiljuva, maahan mahalleen heittäytyvä ja krokotiilin kyyneleitä valuttava mielensäpahoittaja. Onneksi se tuttu hykertelijäkin pilkahtelee, eivätkä lapset tietenkään ole joka ikinen hetki joka ikinen päivä minkään karmaisevan Vaiheen kourissa. Silti halusin kirjoittaa nämä tunteeni auki, koska mielestäni nämäkin tunteet kuuluvat vanhemmuuteen ja ovat sallittuja.

On kausia, jolloin päivittäisessä kanssakäymisessä pidän toisesta lapsestani enemmän kuin toisesta. On kausia, jolloin tunnen niin pakahduttavaa ylpeyttä molemmista, että en voi uskoa tätä onnea omakseni. On kausia, jolloin voisin maksaa suuria summia voidakseni pikakelata jonkin Vaiheen yli.

Kun olin itse lapsi, en aina pitänyt isosiskostani. Olin kateellinen ja hän oli välillä varsinainen kiusaaja. Silti rakastin häntä aina enkä olisi antanut minkään tai kenenkään vahingoittaa häntä. Enkä antaisi edelleenkään. Samaa koen nyt omien lapsieni kanssa: En aina pidä heistä. Joskus tunne nousee hetkittäin, joskus se tuntuu esiintyvän kausittain. Silti rakastan heitä ja rakkauteni heitä kohtaan kasvaa vain. En ikinä haluaisi minkään satuttavan heitä ja ottaisin kaikki heidän kipunsa itselleni, jos vain voisin.

En aivan saa kristalloitua pääajatustani niin selkeästi kuin haluaisin, mutta toivottavasti saitte tästä sekavasta sepustuksesta jotain selkoa. Yritetäänpä tiivistää vaikka näin: Rakkaus ja pitäminen eivät aina kulje käsikädessä, se kuuluu elämään. Se, etten aina pidä jommasta kummasta lapsestani, ei tarkoita sitä, ettenkö rakastaisi heitä. Samaan tyyliin en aina pidä kaikista sukulaisistani tai kavereistani, enkä aina ymmärrä heitä tai heidän vaiheitaan, silti rakastan ja tuen heitä.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Sankaritarina

Tämä kirjoitus on osa ainekirjoitushaastetta, tällä kertaa Täti-ihmisen emännöimänä.
Itse osallistun vasta toista kertaa.
 



Isät ovat usein sankareita lapsilleen. He osaavat niin paljon, esimerkiksi kiivetä katolle ja korjata lampun. He ovat vauhdikkaita mutta aina turvallisia, esimerkiksi lennättäessään lasta käsivarsillaan lentokoneena. He ovat hauskoja ja taitavia, esimerkiksi taikoessaan kolikoita korvasi takaa tai varastaessaan nenäsi. He tuntuvat kaikkiosaavilta, rohkeilta, vakailta, luotettavilta.
 
Olen itsekin isäntyttö. En suinkaan ollut poikatyttö, kuten rohkeampi ja rämäpäisempi isosiskoni lapsena oli. Minä olin hiljainen ja ujo runotyttö, mutta isä oli minun peruskallioni. Vaikka osaan olla myös yhtä räjähdysherkkä ja tunteellinen kuin äitini, olen varsinkin lapsena ollut yhtä hiljainen ja tuumiva kuin isäni. Kasvaessani ja aikuistuessani olen saavuttanut saman sivun äitini kanssa, mutta lapsena olin enemmän isäni perään. Hänen kanssaan halusin viettää aikaa kaksin, hänen kanssaan tunsin itseni isoksi tytöksi istuessani auton etupenkillä matkalla kohti uusia hauskoja mutta turvallisia seikkailuja ja autokauppoja.
 
Isäni ei ole muiden silmissä kovinkaan erityinen. Hän on ahkera työläinen, kiinnostunut autoista ja härveleistä, säästeliäs, harvasanainen, lämminhenkinen mutta käytökseltään hieman jäyhä. Suomalaiseksi keski-ikäiseksi mieheksi hänen ulkopuolisten silmin erikoisin piirteensä lienee se, ettei hän juurikaan syö lihaa saati makkaraa, vaikka ei virallisesti kasvissyöjäkään ole. Silti minun silmissäni on aina ollut ja tulee aina olemaan sankari-isä sekä nyt myös sankariukki.
 
Enää en ole pelkästään isäntyttö, mutta olen tainnut kasvattaa isäntyttöjä. Enkä ihmettele lapsieni isäihannointia, onhan Mies monilta piirteiltä hyvin samankaltainen oman isäni kanssa: Hän luotettava ja vankka peruskallio, johon muu perhe voi nojata. Silti hän hassuttelee ja keksii mitä kiinnostavampia leikkejä. Hän antaa lapsille tilaa kokeilla rajojaan ja tarjoaa mahdollisuuksia oppia uutta.
 
Ilman Miehen aloitetta en olisi uskonut Esikoisen voivan alkaa oppia melkein vuosi sitten numeroita. Pidin alle puolitoistavuotiasta aivan liian pienenä sellaiseen, mutta Mies ja Esikoinen todistivat luuloni vääräksi. Miehen kannustuksella Esikoinen on oppinut tyhjentämään tiskikoneesta lusikat ja haarukat tismalleen omille paikoilleen, ja Tosikoinen on oppinut sekä syömään alle vuosikkaana liki hampaattomanakin kanssamme samaa ruokaavauvamössöjen sijaan että käyttämään haparoiden omaa lusikkaakin suurin piirtein oikein. Miestä eivät isyydessä ja lastenkasvatuksessa rajoita ennakkoluulot tai sosiaaliset paineet; Hän tekee niin kuin itse kokee oikeaksi, turhaan lapsien ikäsovinnaisuuksia tai Vaiheita pohtimatta.
 
Isät ovat usein sankareita lapsilleen, ja niin sen kuuluukin olla. Mies on nyt hoitovapaalla, ja sen myötä varmasti joidenkin aikuisten ja äitien silmissä uhrautuva sankari. Näin sen ei kuulu olla. Mies on sankari Esikoiselle ja Tosikoiselle arjessa ja leikeissä, mutta ei hänen koti-isyyttään pidä sen vuoksi ylistää ja kuorruttaa kullalla. Koti-isyys on osa meidän perheemme kasvutarinaa, melkein itsestäänselvyys meidän molempien toiveesta. Koti-isyys ei ole erityinen sankariteko sen enempää kuin kotiäitiyskään, vaikka jokaisen isän (ja äidinkin) soisin olevan sankari omien lapsiensa silmissä.



PS. Oikein paljon onnea omalle isälleni pian koittavan syntymäpäivän johdosta! Olet minulle aina sankari-isi.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Visan vinguttamisen karma

Luulin varustautuneeni hyvin ja hyvissä ajoin tulevaan talveen. Olen ostellut talvihaalareita ja asusteita alennuksista jo näköjään vuoden ajan. Molemmille nassikoille oli varakappaleita myöten kaikki hankittuna, kunnes:
  • Tosikoiselle hankitut kaksi toppahaalaria ovat liian pienet. Tai eivät muuten, mutta lahkeista vilkkaa jo nyt nilkat, puhumattakaan mikä tilanne on kuukauden tai kahden kuluttua kovimmilla pakkasilla. Onneksi on vielä yksi kokoa suurempi toppahaalari hamstrattuna, joka vaikuttaisi olevan sopivan kokoinenkin. Tosin, tämä on samaa merkkiä kuin alla Esikoisen epäonnen haalari.
  • Esikoiselle hankitun toppahaalarin vetoketju meni totaalisen rikki eilen. Haalari oli toista kertaa lapsen päällä, kun vetoketju alkoi purkautua/avautua keskeltä. Onneksi haalaria käytettiin vain autoreissun ajan, mutta kotimatkalla vetoketju aukeni kokonaan. Niin, että itse vedin oli ylhäällä. Piti väkivalloin repäistä se yläpäästä pois paikoiltaan, että kotona saatiin lapsi ulos haalarista.
Nyt siis toisella lapsella on yksi toimiva haalari, jonka vetoketjun pelkään pettävän hetkenä minä hyvänsä. Ja toisella lapsella on lähinnä kauppareissuja varten hankittu toppatakki sekä toppahousut, joilla ei tahtoisi laittaa pikkulasta leikkeihin rymyämään.

Karma, mitä pahaa minä olen tällä kertaa tehnyt?



PS. Myynnissä kaksi ihanaa violettisävyistä toppahaalaria koossa 74cm. Merkkeinä Minymo ja Reimatec, joista jälkimmäinenkin vastaa hyvin kokoaan, eikä "entisen" Reiman tapaan kokoa suurempaa. Pahaksi onnekseni. Prkl.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Isänpäivä

Mies ei saanut eilen kokea hellivää herätystä vaan välillä liiankin nopea Esikoinen juoksi heti luvan saatuaan räppäämään makuuhuoneeseen täydet kattovalot päälle ja hyppäsi tykinkuulana suoraan unisen iskänsä päälle. Tuli ainakin todenmukainen herätys siihenkin sunnuntaihin, lapset ei meillä anna armoa vaan ovat itse täynnä tarmoa siitä sekunnista alkaen, kun saavat silmänsä auki. Ja vaativat samaa meiltä vanhemmiltakin, hyvässä ja pahassa.

Ainakin Mies sai kokea konkreettisesti, kuinka paljon häntä oli tuona aamuna kaivattu - sen kokonaisen tunnin ajan, kun olimme lasten kanssa kolmistaan hereillä aamutouhuissa ja aamupalaa tekemässä.

Silti tietenkään koko päivä ei ollut yhtä ilonjuhlaa, vaikka Esikoinen osuvasti itseään nimittikin Juhlijaksi. Ei taida päivääkään mennä uhmaikäisen kanssa ilman jonkinmoista muistutusta tästä Vaiheesta. Eilen pahin uhmailu kulminoitui valitettavasti pitsalautasen äärellä. Monta päivää puhuttu, yhdessä hartaudella leivottu ja kaulittu, ihan itse valitut täytteet ihan itse pohjan päälle aseteltu, oikea rakkauden tiivistymä pitsa melkein lensi lattialle Esikoisen toimesta, ja isänpäiväpäivällinen päättyi pöydästä poistamiseen ja porttikieltoon keittiöön.

Onneksi oli iloinen Tosikoinen tasapainottamassa tilannetta, emmekä voineet olla nauramatta tälle pontevalle vuosikkaallemme, joka ihan itse haarukalla lykki pitsaa kolmihampaiseen suuhunsa ja antaumuksella mussutti ikiomaa kinkku-juusto-persikkapitsaansa.

Ja onneksi päivällisen jälkeen yhdessä keskusteltiin (jälleen kerran) pöytätavoista ja ruokarauhasta. Sekä syötiin Esikoisen pikkukeittiössä puisia ranskasia ja leikittiin kukkuu-leikkejä olkkariin tupsahtaneessa polkupyörän peräkärryssä.

Ei puuttunut tästä(kään) isänpäivästä vauhtia eikä vaarallisia tilanteita, mutta ei myöskään onneksi naurua eikä halauksia. Mitenköhän vauhdikas herätys on ensi isänpäivänä tiedossa?

torstai 7. marraskuuta 2013

Eräs vessatarina

Tosikoinen pääsee päivittäin yllättämään. Vastikään höpisin hänelle töistä kotiin saapuessani, että äiti ottaa ihan kohta syliin, äiti käy vain ensin vessassa, missäs äiti voisikaan käydä vessassa... (Tämä rauhoittava puhetulva lienee tuttu monille vanhemmille, tavoitteena siis harhauttaa lasta olemaan huomaamatta, ettei hän nyt heti pääse syliin/ saa ruokaa/ saa tahtoansa läpi.)

Ja mitä tekee Tosikoinen? Kuunneltuaan tarkkaavaisesti konttaa määrätietoisesti avaamaan vessan oven selkeästi huonomuistiselle äidille. Vilkaisee vielä olan yli kuin todetakseen: Tässä se vessa on. Kuinka sä äiti tällaisen voit unohtaa?

Minulta loksahti suu auki. Noinko iso ja ymmärtäväinen Tosikoinenkin jo on! Meidän vauva!

maanantai 4. marraskuuta 2013

Ovela

Mies ja lapset olivat leikkineet majassa linnaa. Esikoinen oli prinssi, Tosikoinen prinsessa ja hirmuinen kissamme sai näytellä lohikäärmettä, jota oli rauhoiteltu suopeaksi kissankarkeilla. Myöhemmin Esikoinen alkoi leikkimään lohikäärmettä.

Läyh! Läyyyyh!

Hui, oletpas sinä himuinen lohikäärme!

Niin oonki. Lääyyyh!! ... Iskä, saisin nyt kalkkia?

perjantai 25. lokakuuta 2013

Mitä ja miten tuetaan

Eilen nousi jälleen feisbuukissa puheenaiheeksi kotihoidontuen ja hoitovapaan valmisteilla olevat muutokset. Katsoin videon peruspalveluministeri Susanna Huovisen haastattelusta pariinkin otteeseen ja jälleen jäin pohtimaan:
(Lainaukset suoraan videosta Susanna Huovisen sanomina)


- "Ensinnäkin kotihoidontukea ei voi käyttää enää perheen ulkopuolinen ihminen. Nythän ... kotihoidontuki on voinut mennä esimerkiksi isovanhemmalle."

Kotihoidontukea ei siis jatkossa voi saada, jos lasta hoitaa joku muu kuin oma vanhempi (esim. mummu), vaan vain jos toinen vanhemmista (omilla tulevilla kiintiöillään) todella jää hoitovapaalle hoitamaan lastaan. Ensin tämä(kin) muutos sai minut kimpaantumaan, vaikka tämä ei edes henkilökohtaisesti koske meidän perhettämme. Alkureaktioni jälkeen aloin kuitenkin pohtimaan: Jos perheessä on mahdollista hyödyntää välittömän perheen ulkopuolista ilmaista hoitoapua (kuten isovanhemmat, tädit ja sedät, kummin kaimat ynnä muut avuliaat aatut), täytyykö tästä "palkita"? Jos tällaisessa tilanteessa olevat perheet eivät jatkossa saa kotihoidontukea, muuttaisiko se heidän lastenhoitosuunnitelmiaan ja veisivätkö he lapsensa vaihtoehtoisen hoidon sijaan kunnalliseen päivähoitoon?

Tätä jälkimmäistä epäilen. Varsinkin jos kyseessä on lapsen sukulainen (isovanhempi tai muu), kuvittelisin, että he hoitaisivat lasta myös ilmaiseksi. Ja itse asiassa uskonkin (täysin mututuntumalla), että nykyiselläänkin näissä tilanteissa kotihoidontuki virtaa kyllä perheen omaan taskuun, eikä esim. isovanhemmalle "hoitopalkaksi". Tästä huolimatta pohdin, tulisiko yhteiskunnalle halvemmaksi maksaa edes osittaista kotihoidontukea näissäkin tapauksissa ja siten aktiivisesti kannustaa pienten lasten kotihoitoon kunnallisen päivähoidon sijaan? Itse kun tykkäisin, että mieluummin suosittaisiin porkkanaa kuin keppiä, ja kyllähän tuo etuuksien rajaaminen ja tiukentaminen tuntuu kepiltä.


- "... onko nyt niin, että hallitus haluaa rajoittaa ihmisten oikeutta hoitaa sitä lastaan kotona kolmevuotiaaksi saakka, ja tähänhän tässä uudistuksessa ei puututa, vaan edelleen tämä oikeus säilyy."

Tämä tarkoittaa siis sitä, että äitikin voi yksin pitää koko hoitovapaan ja hoitaa lasta kotona kolmevuotiaaksi asti - mutta hän ei vain viimeiseltä hoitovapaan puolikkaalta saisi ollenkaan kotihoidontukea tai muutakaan rahallista avustusta. Tämä särähtää minun korvaani. Se, ettei muuteta työehtosopimuksen vastaavaa pykälää, jossa taataan oikeus hoitovapaaseen, ei mielestäni silti takaa tasavertaista mahdollisuutta hoitaa lastaan kotona. Vaikka oikeutta hoitovapaaseen ei ajallisesti nyt lyhennetäkään, on mielestäni melko absurdia ajatella, että kovinkaan monella "tavantallaajalla" olisi käytännössä mahdollisuutta olla kotona reilua vuotta (eli äidillä isänkin kotihoidontukikauden ajan tai päinvastoin) ilman, että saisi mistään mitään rahallista tukea. (Kuten kaikki blogiani lukevat tietävät, en ole itse hoitanut enkä aiokaan hoitaa omia lapsiani pelkästään kotona heidän kolmevuotissynttäreihinsä asti, joten oma lehmä minulla ei ole tässä ojassa.)

Vaikka oletettavasti perheissä miehillä yleensä on parempi palkka, on äidin saama kotihoidontuki antanut enemmän joustoa ja mahdollisuuksia jatkaa kotihoitoa haluttuun ikään asti. Kotihoidontuki on itsessään jo niin pieni, että ei sen turvin elätetä perhettä eikä tehdä ihmeitä, mutta on siitä saatu arkeen helpotusta. Esimerkiksi meillä sillä on maksettu yhtiövastiketta, jotta meillä pysyy katto pään päällä. Nyt kun tuo pienikin etu ollaan rajaamassa, niissä (keski- ja pienituloisissa) perheissä, joissa toinen vanhempi ei voi/ halua/ pysty pitämään omaa osuuttaan hoitovapaasta, ollaan pulassa. Kuinka monella perheellä ja äidillä on oikeasti mahdollisuus ja edes kanttia olla kotona ilman toisen henkilön minkäänlaisia tuloja? Veikkaisin, että aika harvalla. Halua kyllä olisi, mutta harva äiti jää kotiin ilman sentinpyörylääkään. Siihen on pääasiassa syynä raha (eli sen puute) mutta kuvittelisin myös toisena syynä syyllisyyden: Kun et voi tuoda omaa korttasi - edes sitä surkean pientä - perheen elättämiseen ja rahoihin, tuntuu väärältä olla "vain" kotona ja varsinkin kuluttaa sen toisen perheen vanhemman rahoja.


- "Sen lisäksi me ollaan tuomassa kokonaan uusi tukimuoto, eli tämä joustava hoitoraha perheille, jotta me voitaisiin rohkaista ihmisiä ottamaan vastaan esimerkiksi osa-aikaista työtä. ... Se on sidottu viikkotyömäärään ja tehtyihin työmääriin. ... Vanhemmat voivat itse asiassa sen joustavan hoitorahan avulla hoitaa lastaan vaikkapa kokonaan kotona, jos molemmat ovat vaikkapa osa-aikatöissä."

Anteeksi nyt vain, mutta eikös tällainen tukimuoto ole jo olemassa? Ei tarvinnut edes paljoa kaivella, vaan heti löytyi Kelan sivuilta Lapsiperheet-osion alta tietoa osittaisesta hoitovapaasta ja -rahasta. Harmi, ettei tätä lausahdusta ja "uutta tukimuotoa" avattu haastattelussa sen enempää, joten en voi tietää, miten tämä nyt tulee muuttumaan tai millä tavoin tuo mahdollinen tuleva joustava hoitoraha eroaa tästä osittaisesta hoitorahasta. (EDIT klo 10:44 Ainoa löytämäni ero on summassa, joka nykyisessä osittaisessa hoitorahassa on Kelan sivujen mukaan 96,41 e/kk ja haastattelussa Susanna Huovinen "muistelee" uudessa joustavassa hoitorahassa olevan maksimissaan noin 240 e/kk. Noh, onhan tuokin parannus, mutta jälleen kerran tuo sana "enintään" rajannee tilanteista melkoisesti, eli käytännössä nähtäväksi jää, onko uusi malli perheille "taloudellisempi" kuin vanha.)

Koska itse jo tiesin tuosta nykyäänkin tarjottavasta osittaisesta hoitorahasta (joka tosin tuntuu useille jääneen tuntemattomaksi asiaksi), tuntuu tämä lausahdus päälleliimatulta yritykseltä todistaa, että tällä muutoksella ei vain olla kepittämässä tukimuotoja pois tai rajaamassa niitä tiukemmiksi, vaan että ikäänkuin oltaisiin myös antamassa perheille vähän sitä porkkanaakin. Vaikka itse kannatan ehdottomasti tätä osittaista hoitorahaa ja aiomme omassa perheessämmekin sitä hyödyntää, tuntuu, että tässä yritetään siloitella ja vähän kiillottaa omaa kruunua hieman kepulikonstein, tuomalla jo olemassa olevaa mutta harvinaiseksi jäänyttä tukimuotoa paremmin esille omana uutena ideanaan. (Minäkö kyyninen, mistä niin päättelit?)


- "Me emme todellakaan ole jättämässä perheitä yksin/pulaan tämän asian kanssa."

Lausahdus toistui monta kertaa haastattelussa, mutta anteeksi nyt vain Susanna Huovinen, kyllä te tavallaan olette. Se, että tällaista taloudellista säästöä tavoittelevaa muutosta ollaan verhoamassa tasa-arvoisen vanhemmuuden ja isien hoivavastuun kannustamiseen, on mielestäni melko paksua ja on naiivia antaa ymmärtää, että tässä ajatellaan perheiden ja varsinkin isien parasta. Eikös tämäkin muutos ole lähtöisin budjettiriihestä eli kyllä tässä pääasiana taustalla on säästäminen, ja sivuvaikutuksena sitten nuo muut. Vai mitä mieltä te lukijani olette tästä koko asiasta?


Pakko vielä loppuun todeta, että itse kannatan 6+6+6 -mallia. Eli kiintiöitäisiin 6kk äitiysvapaata (sama kuin nykyisin), 6kk vanhempainvapaata korvamerkittynä vain äidille ja 6kk vanhempainvapaata korvamerkittynä vain isälle. Tässä ei vietäisi keneltäkään mitään pois (äiti voisi olla äitiys- ja vanhempainvapaalla yhteensä 12kk, kun nykyisin vanhempainvapaa loppuu lapsen ollessa 9-10kk) mutta kannustettaisiin isää jäämään kotiin (oma 6kk vanhempainvapaata). Kun isät näin saisivat oman vain itselleen varatun jakson, paremmalla tuella kuin surkea kotihoidontuki, perheen tulotaso ei jäisi päättäväksi tekijäksi siihen, jääkö isä kotiin vai ei. Tämä ei kuitenkaan heikentäisi tilannetta yhtään niissä perheissä, joissa isä ei käyttäisi omaa vanhempainvapaaosuuttaan, vaan tilanne jopa hieman parantuisi nykyiseen (muutama kuukausi enemmän vanhempainvapaata äidillekin, hoitovapaaoikeus ennallaan). Mutta eihän tämä tietenkään ole yhtä halpa ratkaisu kuin tuo nykyinen, mutta tämä ei olekaan lähtöisin budjettinäkökannasta vaan perheiden todellisesta hoivavastuun tasa-arvoistamisesta.

tiistai 22. lokakuuta 2013

Ruuhkassa

Ruuhkavuodet. Ne ovat olleet tapetilla siellä, tuolla, varmasti muuallakin (en nyt muista missä, vaikka voisin vannoa lukeneeni muualtakin) ja nyt myös täälläkin. Lähiömutsin tontilla eräs anonyymi kommentoi näin: "Täällä blogimaailmassa tuntuu pyörivän paljon sellaisia, joilla on tuhat rautaa tulessa samaan aikaan. On perhettä, päivätyötä, ekstratyötä, harrastuksia, erilaisia projekteja..." Hänen pointtinsa oli, että eikö jostain noista ylimääräisistä projekteista voisi luopua ja joitain tulisia rautoja sammuttaa ainakin hetkellisesti, jotta saisi otettua aikaa myös lepäämiselle ja rentoutumiselle. Että silloin eivät ehkä nämä(kään) vuodet tuntuisi niin ruuhkaisilta. Ja minä jäin pohtimaan...

Olen palanut töihin vajaa kaksi kuukautta sitten, ja jo näin lyhyessä ajassa tuntuu, että olen humpsahtanut ruuhkavuosikuoppaan. Tuntuu, ettei aika riitä kaikkeen ja kiireestä on tullut jokapäiväinen kumppanini, vaikka Mies onkin kotona ja hoitaa tällä hetkellä leijonanosan kotitöistä - aivan kuten itsekin vanhempainvapailla hoidin. Minulla ei mielestäni ole tuhatta rautaa tulessa, vaan hoidan vain ne, mitä tässä vaiheessa kuuluukin: perhe ja työt. Ja juurikin tuossa järjestyksessä.

Otetaanpa katsaus tyypilliseen arkipäivääni: Herään ennen puoli kuutta ja hiiviskelen hiljaisessa kodissa omia aamutouhujani. Tykkään herätä aikaisin, mutta olen silti aamuäreä eikä minulle kannata jutella noin tuntiin heräämisen jälkeen. Kuopsuttelen hitaasti kuontaloni kuntoon, kunnes kruisailen töihin vaille seitsemän. Teen töitä (enemmän tai vähemmän ahkerasti, köh köh) täyden päivän, joka töihintuloajasta riippuen päättyy iltapäivällä kolmen ja puoli neljän välillä. Neljän maissa olen jo kotona, saan vastaanottaa iloiset kiljahdukset Esikoiselta ja pienet ikäväitkut Tosikoiselta, vaihdan kotivaatteet ja saan istua valmiiseen ruokapöytään. Solahdan tottuneesti kotirooliin: vahdin pottailevia naperoitamme, laulatan ja leikitän, luen kirjaa ja rakennan legolinnoja. Harvemmin jaksan lähteä ulos, koska syksyn hämäryys ei houkuttele eikä pihalla voi lojua maassa yhtä rennosti kuin kotona lattialla leikkiessä. Tunnustan, tässä välissä käyn myös usein feisbuukkaamassa tai muuta sinänsä turhaa. Myös kauppareissut, muskarit, leikkitreffit niin lapsille kuin aikuisillekin, ynnä muut juoksevat asiat hoidetaan tässä välissä.

Pari tuntia kuluu hujauksessa ja puoli seitsemän maissa alkaa jo iltapuuron valmistelu. Siitä iltapottailun kautta iltapuuhille, yökkärit niskaan ja lapset nukkumaan. Kahdeksalta nassikat on tainnutettu ja alkaa se kuuluisa Oma Aika, eli tiskaus, lelujen siivous (vaikka isoimmat toki raikotaan yhdessä lasten kanssa, mutta kun tuota sälää vain riittää niin hirmuisesti), pyykkien levitys (jos en on jossain välissä muistanut pestäkin), oma iltapala, netissä roikkuminen ja telkkarin tuijotus. Ollakseni virkeä ja pirteä tarvitsisin yli kahdeksan tunnin yöunet, mikä tarkoittaisi sänkyyn kipuamista iltayhdeksältä. Harvoin tuohon tavoitteeseen ehdin, koska ei tunnissa ihmeitä tehdä. Yleensä kuitenkin pääsen sänkyyn kymmeneen mennessä, eikä unta tarvitse yleensä kauaa odotella.

Arkipäivät soljuvat peräkkäin toistensa kaltaisina ja koen niiden olevan varsin ruuhkaisia, vaikka mitään ihmeellistä emme teekään. En ole haalinut harrastuksia, en edes liikunnallisia, vaikka jotain tarttis tehdä tälle paisuvalle pullataikinavartalolle. Muskareissa käyn kummankin lapsen kanssa erikseen, koska niistä olemme nauttineet, mutta tämäkin ilo loppunee tai ainakin puolittuu ensi vuonna. Noiden lisäksi meillä ei ole muuta ohjattua toimintaa ja silti aika ei riitä kaikkeen. En halua arki-iltaisin lasten hereilläoloaikana tiskata tai tehdä suuria kotitöitä, vaan käytän tuon ajan lasten kanssa. Aina en niinkään edes heidän vuokseen vaan itsekkäistä syistä: Koska minulla on heitä ollut ikävä.

En käsitä, kuinka hommat hoidetaan niissä perheissä, joissa noita harrastuksia ja muita projekteja on. En minä tässä samalla pystyisi rakentamaan taloa tai edes käymään säännöllisesti kansalaisopistossa opiskelemassa espanjaa. En saa itseäni edes kerran viikossa lenkille saati salille tai jumppaan. Emme käy Miehen kanssa kaksin treffeillä vaan hoidamme suhdettamme kotona lasten nukkuessa ja romanttisinta on tehdä toiselle väsyneelle iltapalaa. En tiedä, kuka meillä ehtii edes tehdä ruokaa ensi vuonna, kun Mies palaa töihin. Siivoamisesta ja muusta "toissijaisesta" kodinhoidosta puhumattakaan. Ehkä meille muuttaisi joku kiltti kotitonttu? Hakemuksia otetaan vastaan! Joku vähän laiskempikin yksilö kelpaisi hyvin.

Ruuhkavuodet. Olen nyt väsyneempi kuin vauvavuosina ikinä. Olen silti myös henkisesti eheämpi, kun saan olla muutakin kuin "pelkkä" äiti. (Arvostan suunnattomasti kotiäitejä, minun henkinen kanttini ei sitä kestänyt kahta ja puolta vuotta pidempään.) En mielestäni keksi mitään, mistä voisin karsia, saadakseni arkisin jylläävän ruuhkan helpottamaan. Välillä kiristää pipoa, välillä ei, mutta joka päivä tämä kyllä väsyttää. Onneksi olen oppinut vuosien heräilyn jälkeen vihdoin nukkumaan yöni taas heräilemättä, se on minun ruuhavuosieni hopeareunus. Silti tiedän, että ei tämä tästä tule helpottamaan, vaan tulemme elämään ruuhkavuosia seuraavan vuosikymmenen jos toisenkin.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Suojaa

On hyvä olla valmistautunut kaikkeen, mutta ehkä tuo käsilaukusta kesken työpäivän löytynyt vaippa on kuitenkin hätävarjelun liioittelua. Onneksi niin huonossa kunnossa ei lantiopohjanlihakseni sentään ole. Tosin vaippa auttoi silti tässäkin tarjoamalla makeat naurut - eikös sekin treenaa noita lihaksia? :D

torstai 17. lokakuuta 2013

Tulossa

Tosikoinen on aina ollut paremmin yksin viihtyvää tyyppiä kuin kyljessä nyhjäävä Esikoinen. Heti konttaamaan opittuaan pikkuisemme on saattanut jopa kesken leikityksen lähteä konttaamaan toiseen huoneeseen (yleensä isosiskon leikkikeittiölle) ja jäädä sinne tyytyväisenä yksin leikkimään.

Eilen Tosikoinen leikki jälleen yksikseen Esikoisen huoneessa, kun Mies huuteli lapsukaisia syömään.

- [T]ullaan! Oli kuulunut vastaus. Mies siinä pysähtyi ihmettelemään, että eihän tuo meidän nippanappa vuosikas nyt oikeasti voi osata vastata noin johdonmukaisesti?! Huhuili sitten testimielessä uudestaan Tosikoista syömään ja kas:

- [T]ullaan, ullaan. Ujjaan! Oli jälleen kuulunut vastaus, ja pian Tosikoinen konttasikin keittiöön - leikkilusikka ja -haarukka pienissä nyrkeissään!

maanantai 14. lokakuuta 2013

Kokki Kolmosen soppa

Mitä suuremmaksi pikkukolmoskuume käy, sitä enemmän huomaan jättäväni säästöön pieneksi jääneitä vauvanvaatteita. Mitä tehdä, kun kyseisille vaatteille (kokoa 50-86cm) tarkoitettu säilytyslaatikko pysyy kiinni enää silkalla tahdonvoimalla? Vaikka kerätyt vaatteet yltävät vasta kokoon 68 asti...

torstai 10. lokakuuta 2013

Vuosi

Vuosi sitten tähän aikaan takanani oli huonosti nukuttu yö ja edessäni jännityksen täytteinen päivä. Vuosi sitten jouduin pääsin käynnistykseen, sain hälyyttää Miehen paikalle kesken työmatkan, ja epätodellisin tuntein astelin synnytyssaliin ilman synnytyskipuja.

Vuosi sitten moikkailimme Miehen kanssa puujalkavitsein toisiamme synnytyssalissa "Käytsä usein täällä?" Siitä muutaman tunnin päästä sain jo tosissani keskittyä ja kiroillakin epiduraalin laittamisen hankaluutta. Kun ensimmäinen synnytys oli pitkä ja hitaudessaan tuskallinen, oli toinen synnytykseni nopea ja sen vuoksi rajun tuntuinen. Silti vuosi sitten opin, että synnytys voi olla näännyttävän sijaan myös voimaannuttava.

Vuosi sitten tänä päivänä sain nelikiloiseksi pelotellun mutta todellisuudessa voipaketillisen verran pienemmän Tosikoisen syliini. Vuosi sitten sain todeta jo toisen kerran, että uuden lapsen myötä rakkaus myös muihin perheenjäseniin vain kasvaa. Sanotaan, että raha tulee rahan luokse. Minun mielestäni pikemminkin rakkaus tulee rakkauden luokse, yleensä eksponentiaalisesti kasvaen.

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Mogausmehuu

On askarreltu kutsukortit ja pidetty potrettikuvaukset. On suunniteltu leipomukset ja ostokset. On aikataulutettu siivoukset ja värvätty lastenviihdyttäjät siksi aikaa. On ostettu juhlamekko sankarille, omansa isosiskolle, ja jopa varattu äidille kampaaja.

Vaan on aika pysäyttävä tunne tajuta muutama päivä ennen H-hetkeä, että Tosikoinen on saamassa vanhemmiltaan synttärilahjaksi vain (second hand) leluja, kun Esikoinen sai vastaavana hetkenä kultaisen riipuksen. o_O

Onneksi muutamassakin päivässä ehtii tarvittaessa ihmeitä, ja moka saatiin korjattua. Eikä edes millään hätävararatkaisulla, vaan yhden nukutun yön jälkeen iski inspiraatio, jonka toteuttaminen onnistui pienen metsästämisen jälkeen.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Maanantaiaamu

Ensimmäistä kertaa töihinpaluun jälkeen en olisi halunnut tänä aamuna lähteä töihin. Kuuntelin sydän syrjällään Esikoisen sängystä kantautuvaa yskimistä. Kävin kerran peittelemässä uudestaan, kuiskuttelin lohdutuksia ja etsin unirätin. Olisin halunnut jäädä kotiin hoitamaan, vaikka tiedänkin, että eihän se päiväsaikaan edes yksi saati ole toipilaana vaan mennä touhottaa entiseen malliin.
Hereillä kipeänä olemisen huomaa vain valuvasta nenästä ja känkkäränkkäherkkyydestä, joista kumpikaan ei ole poissuljettuja myöskään terveinä päivinä.

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Lohtu

Esikoinen huitaisi huomionpuuskassa isäänsä, johon Mies reagoi ylinäytellen ja leikki-itkua teeskennellen. Olemme yrittäneet tällä tavoin opettaa Esikoiselle läpsimisen haitallisuutta. Mies sitten kyseli, mitä Esikoinen voisi tehdä lohduttaakseen iskää. Esikoinen tuumasi sekunnin, haki jotain ja ojensi isälleen:

- Ota nää uimalasit, nää parantaa.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Pikkuhousut

Lapsen ajatuksenjuoksua on mahdotonta ennakoida. Tässä eräänä päivänä aivan tyhjästä Esikoinen oli laukaissut isälleen:

- Iskä, mää en tykkää siitä, kun sää kosket mun pikkuhousuihin.

o_O

Mies oli aivan hämillään, mutta onneksi keskustelu sentään käytiin kotona. Sitten alkoikin selvittely, mitä ihmettä Esikoinen oikein tarkoittaa? Lapsi toisteli lausetta eri muodoissa monta kertaa, kunnes lopulta tuli ratkaiseva lisäys:

- Iskä, mää en tykkää siitä, kun sää kosket mun pikkuhousuihin laatikossa. Ei niitä saa ottaa sieltä.

Puuuh, mikä helpotuksen huokaus pihahti Mieheltä! Olemme esitelleet Esikoiselle, että sitten kun hän osaa ilmoittaa pottahädästä etukäteen, hänen ei enää tarvitse käyttää vaippoja vaan hän saa pikkuhousut. Niitä on jo käyty ihailemassa ja ihmettelemässä vaatehuoneen laatikosta, sekä äidin että iskän kanssa, mutta vielä ei olla edetty sen pidemmälle. Näköjään ihan syystä, heh.

Jäämme mielenkiinnolla odottamaan, milloin ovellemme koputtaa jokin Virallinen Taho, mikäli Esikoinen laukoo vastaavia lauseita päiväkodissakin.


PS. Miehen kertoessa tätä päivän kommellusta äidille työpäivän jälkeen, tuli treenattua lantiopohjan lihaksia koko viikon edestä. Niin ankarasti nauroin!

perjantai 4. lokakuuta 2013

Arjen ikävä

Torstai. Aamuvarhaisella töihin, on vielä hämärää ja ilman viileys porautuu luihin asti. Iltapäivällä työpaikan virkistystoimintaa metsässä haahuilun merkeissä. Mukavaa vaihtelua, vaikka joudunkin laukkaamaan suoraan metsästä hikisenä päiväkodin vanhempainiltaan. Tunti siellä vierähtää huomaamatta, mutta ainakin saan vihdoin edes tavattua Esikoisen uudet hoitajat. Vanhempainillasta takaisin jatkamaan virkistyspäivän iltaohjelmaan eli päivälliselle. Mukavahan se on syödä, kun firma maksaa.

Tarkkaan aikataulutettuna ehdin kaikkialle, minne pitikin. Sain kaikki suoritukset hoidettua, mutta päivän päätteeksi tajusin, etten ehtinyt nähdä ollenkaan lapsiani. Onneksi sain edes kurkistaa nukkuvaa Tosikoista oven raosta ja nostaa hänelle unipupun takaisin sänkyyn.

Aamulla - taas varhain - kuuntelin oven takana nukkuvan Esikoisen suloista tuhinaa. Tänä perjantaina äidin ikävä on suuri.

torstai 26. syyskuuta 2013

Pudotus

Olen töiden myötä tässä kuussa A) kävellyt säännöllisesti päivittäin työmatkan yhteydessä sekä B) syönyt säännöllisemmin ja terveellisemmin - kiitos ahkeran Miehen, joka tekee mahtavaa ruokaa kotona ja jopa rouvansa lounassalaatit. Silti tipuin kovaa toissapäivänä, kun astuin huvikseni puntarille: +4kg alle kahdessa kuukaudessa.

o_O

Tuli niin paha mieli, että piti ihan itsekseen sulatella tätä muutama päivä. Analysoin, että noiden hyveiden lisäksi ohella olen samalla 1) istunut paljon, paljon enemmän päivittäin ja varsinkin yhtäjaksoisesti sekä 2) syönyt suurempia annoksia ja jopa santsannut, koska ei ole ollut ketään keskeyttämässä.

Näyttää siltä, että kohdat 1 ja 2 kumoavat täysin kohdat A ja B. Ehkä surullisinta osaa kertoo se, että heti puntarilla käynnin jälkeen mieleni teki - ei suinkaan rääkätä kroppaani hikitreenillä vaan - suklaata!

Tsot, tsot, tsot.

Onneksi omatuntoni ei antanut periksi. Sen sijaan sovin Miehen kanssa treeni-illoista.

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Ihanuutta

Iltasadun jälkeen peittelen Esikoisen, annan vielä pusun poskelle ja kuiskaan ovelta:

- Kauniita unia, rakas.

Peiton alta kuuluu vastaus:

- Kiitos.

<3

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Mikä meitä yhdistää




     Kuukausi takaperin tilanne oli tämä: Mies vietti pitkää päivää töissä. Tai todennäköisesti se vain tuntui minusta pitkältä. Minä keräsin aamuisin lapset sängyistään ihmetellen heidän pirteyttään oman väsymykseni kourissa. Television hassut hahmot antoivat aamuisin auttavan kätensä, että sain hoidettua aamupesut ja –puurot. Päivät toistuivat samalla päiväunien ja ruokailujen rytmittämällä rutiinilla, joka alkoi minulle jo maistua hieman puulta.
     Minulle oli siis langennut perinteinen rooli kotona lasten kanssa. Totuuden nimissä ei se ollut suinkaan ylhäältä päin langetettu, vaan olin itse oman paikkani valinnut ja halunnut. Tähän asti se olikin tuntunut hyvältä, mutta kesän aikana huomasin pinnani kiristyneen liikaa ja napsahtelevan poikki pienestäkin vastoinkäymisestä ja kitinästä. Onneksi muutos oli jo sovittu.
     Nyt melkein kaikki on toisin: Minä hiivin aamulla hiljaa ulos varoen herättämättä lapsia. Mies nostaa vauvan pinnasängystä ja noutaa taaperon huoneestaan. Hän hoitaa aamutouhut ja ruokailut, päiväunet ja pottailut. Hän saa kuulla Esikoisen osuvat lausahdukset ja nauraa niille tuoreeltaan, mutta hän on myös se, joka saa kantaakseen uhmaikäisen kiukut. Mies näkee Tosikoisen kehityksen ja kuulee kikatuksen, mutta hän myös selättää väsykiukut ja ruokaraivarit.
     Silti yksi asia on ennallaan: nauru. Yhdessä miehen kanssa hekotamme Esikoisen kielikukkasille, ylpeinä hymisemme Tosikoisen kasvulle, ja ehkäpä tärkeimpänä jaksamme edelleen nauraa toistemme puujalkavitseille. Nauramme yhdessä ja erikseen, yksin, kaksin, kolmisin ja nelisin. Tosikoinen kikattaa kaikessa mukana vauvaninnokkuudellaan, ja Esikoinen on jo alkanut kehitellä omia pikkuvitsejään. Ja tuo mies. Hän on komea ja pätevä, ehdottoman luotettava ja maailman paras isä. Silti hänen paras piirteensä on huumori. Hän jaksaa naurattaa minua vuodesta toiseen. Toivottavasti hänellä on yhtä hauskaa minun kanssani, kuin minulla on hänen kanssaan.

***

Note: Tämä on osallistuminen ainekirjoitushaasteeseen. Kouluaikoina rakastin äidinkieltä ja kirjoittamista, joten halusin heittää oman kokeiluni ilmoille myös. En nyt ole aivan varma, osuuko tuotokseni virallisesti ainekirjoituksen piiriin, vai meninkö liikaa kirjoitelman puolelle. Itselleni tuttuun tyyliin pääsen myös varsinaiseen otsikon asiaan vasta viimeisessä kappaleessa. Onneksi näillä ei liene väliäkään, kunhan oli hauskaa tätä tehdessä. Kommentoikaa, jos haluatte lisää näitä! :)

Uskoma(u)tonta

En meinannut eilen uskoa silmiäni, kun illansuussa (klo 18.30 maissa) HopLopista poistuessamme näin seuraavaa: Keski-ikäisehkö blondi baariruusu kömpi astui ulos Bar Bus -autosta kuskin sylistä vaatteitaan oikoen. Kuski näytti ikääntyneeltä wannabe-Hunskilta, hänen paitansa oli auki ja kasvot punoittivat sekä ajeltu pää näytti hikiseltä.

Kukin maksakoon pikkubussikyytinsä ihan sillä tyylillä kuin haluaa, mutta jos haluaa käyttää luovia metodeja, onko se pakko hoitaa lasten leikkipaikan edessä. Autoa ei ollut edes käännetty sivuun vain törötti siinä aivan etummaisena, tuulilasi HopLopin etuovea kohti.

Kaikkea sitä...

Katkeransuloista

Tuijotan takapenkille haikeana. Siellä ei enää näy turvakaukaloa, vaan kaksi turvaistuinta vierekkäin. Tosikoinen kasvaa kohisten ja äitiä haikeiluttaa.

Kunnes siitä uudestakin turvaistuimesta kuuluu iloinen ÄI-TI ja kikatusta päälle. Tosikoinen vilkuttaa iloissaan nähdessään aivan uuden maailman avautuvan silmiensä edessä. Onhan tämä ihanaa!

lauantai 21. syyskuuta 2013

Busted

Esikoisen istuessa Miehen kanssa iltapotalla, en malttanut enää odottaa vaan rapistelin suklaalevyä "salaa" auki keittiössä, kun olohuoneen puolelta kuului:

- Mitä sää äiti teet? Otakko sää namia siellä?

Jäädyin hetkeksi, mutta koska huijaaminen on aivan sallittua lastenkasvatuksessa, vastasin tietenkin:

En, mä otan vitamiinia!

perjantai 20. syyskuuta 2013

Kutina

"Lapsenne päiväkotiryhmässä on todettu syyhyä."

Tänä iltana siis tiedossa koko perheelle ahkeraa saunomista ja salvan levittämistä "sormien- ja varpaidenvälejä sekä genitaaleja unohtamatta". En malta odottaa...

maanantai 16. syyskuuta 2013

Se hiuksenhieno raja

Normaalia: "Anteeksi hyvä naapuri, voisittekohan yrittää olla hieman hiljempaa aamuisin ennen kello seitsemää, koska teidän iloinen kiljahtelu kuuluu meille todella hyvin ja herättää vauvan liian aikaisin?"

Kenties liioittelua: "Anteeksi hyvä naapuri, voisittekohan olla vetämättä vessaanne aamuisin ennen kello seitsemää, koska sen ääni kuuluu meille todella hyvin ja herättää vauvan liian aikaisin?"

torstai 12. syyskuuta 2013

Niitä todellisia jaxuhaleja, joilla jaksaa

Maailman ihaninta tällä hetkellä on, kun Tosikoinen tulee ja halaa. En aiemmin tiennytkään, että noinkin pieni voi osata ihan tarkoituksella halata. Sydän siinä helkähtää, kun pieni painaa päänsä rintakehän päälle ja tuntuu oikein huokaavan onnesta turvallisessa sylissä.

Maailman märintä taas ovat Tosikoisen pusut, kun hän suu ammollaan painaa sen kasvojani vasten. Yleensä ison ilon ja kikatuksen saattelemana.

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Jäänteet

Varasin työterveyshoitajalle ajan ergonomia-asioissa, että saisin työpisteeni kuntoon ennen kuin vanha ystäväni viikoittainen jännityspäänsärky toden teolla palaa. Terkkari vilkaisee olemustani ja tokaisee pirteänä:

- Ensinnäkin onnea raskaudesta!

- Täh? E minä enää ole raskaana. Vauvamahan jäänteitä nämä vain on!

- Oi anteeksi, ei olisi pitänyt olettaa. Milloinkas vauva syntyi.

*punastus* - 11 kuukautta sitten...

Puolin ja toisin varsin tragikoominen alku, mutta onneksi saatiin hurtilla huumorilla asiat silti hoidettua.

tiistai 10. syyskuuta 2013

TET

Mies piipahti tänään Tosikoisen kanssa pikaisella visiitillä luonani töissä. Luonnollisesti Tosikoinen hurmaili kaikki suloisuudellaan.

Mutta!

Kysynpä vain, että millä ihmeen ilveellä ja motiaavio(npuuttee)lla tässä nyt tuon jälkeen pitäisi enää pystyä keskittymään työasioihin, häh?

maanantai 9. syyskuuta 2013

Kakkonen on välillä ykkönen

Vaikka lapsia on jo kaksi, on Tosikoisenkin kohdalla saanut ihmetellä ja ihastella aivan uusia taitoja. Kuinka hänellä alkaa pieni peppu heilumaan heti Timpan tunnarin kuullessaan, eikä isosiskolla aikoinaan ollut tippaakaan rytmiä veressä. Kuinka hän tapailee alle vuosikkaana jo puolenkymmentä sanaa, kun Esikoisen sanavarasto koostui tasan kahdesta "sanasta": tau ja toi.

Tosikoinen ei ujostele eikä arastele vaan solahtaa heti menoon mukaan hurmaavalla tyylillään päinvastoin kuin hitaasti lämpenevä Esikoinen. Hän ei kaipaa jatkuvaa viihdyttämistä vaan mennä touhottaa omaan tahtiinsa ja etsii itse kiinnostavimman aktiviteetit.

Ihanan erilaisia, silti yhtä rakkaita.

Äidin kehut

Tosikoisen imetys on kääntymässä loppua kohti, joten olen yrittänyt luopua kotonakin imetyspaitojen käytöstä. Nuo viime vuosien aikana tutuiksi ja turvallisiksi käyneet paitulit ovat salakavalasti muuttuneet kotipaidoiksi, vaikken enää päivän mittaan imetäkään ja aamu- sekä iltaimetyksen sujuisivat hyvin tavallisillakin paidoilla.

Sunnuntaina pukeuduinkin pitkästä aikaa kotona johonkin muuhun. Tällä kertaa vetäisin vajaahihaisen trikoopaidan päälle hihattoman, osittain pitsisen topin. Lapsetkin selkeästi huomasivat muutoksen ja Esikoinen kehui vilpittömästi:

Äiti, tosi ihana ruokalappu sulla!

lauantai 7. syyskuuta 2013

Selvittelyä

Lapsien ajatuksenjuoksu on ihastuttavan intuitiivista. Viikolla Mies oli ollut autolla liikenteessä lasten kanssa, pohtinut hetken parkissa jatkosuunnitelmaa ja tokaissut Esikoisen kyselyyn: Iskä miettii.

Esikoinen oli välittömästi laukaissut vastaan:

Iskä, älä mieti. Mää selvitän!

perjantai 6. syyskuuta 2013

Älä iskä pelkää

Näköjään viime viikonloppuinen patteriepisodi on jäänyt Esikoisenkin mieleen. Hänelle on kuulemma tullut tavaksi - ilman aikuiselle loogista syytäkään - lausahtaa:

Iskä, älä pelkää. Mää etin patterin.

Tämä tapaus tullaan muistamaan kau-an. ;)

Puolensa ja puolensa

Nyt minäkin saan tuntea sen, miltä tuntuu, kun pitkän (tai ainakin pitkältä tuntuneen) työpäivän päätteeksi kotiin palatessa vastaan juoksevat ne maailman rakkaimmat pikkuriiviöt kiljuen innoissaan: "Äiti, äiti, äitii!"

Nyt minäkin alan ymmärtää sen, miten väsynyt voi työpäivän jälkeen olla, vaikka olisi ollut kuinka mielenkiintoinen ja miellyttävä päivä töissä.

maanantai 2. syyskuuta 2013

Uusi aika

Ensimmäinen työaamu yli kahteen vuoteen. On vielä pimeää, kun hiivin täsmäimettämään Tosikoista. On haikeaa pidellä hänen unenlämpöistä pientä - mutta silti jo suurta, hänkään ei ole enää pikkuvauva! - kehoaan. Laskiessani häntä takaisin sänkyyn Tosikoinen meinaa herätä, mutta tyyntyy onneksi pian ja tasainen tuhina kuuluu oven taa.

Touhuilen hiljaa. Meikkaaminen sujuu hieman kankeasti. Syön aamupalaksi lapseni muroja, koska näköjään "aikuisten" muromysli onkin päässyt loppumaan. Pakkaan Miehen ostaman energiajuoman käsilaukkuun. Jalassa minulla on uudet farkut, uusi rento jakku odottaa henkarilla, paidaksi valitsen kuitenkin jotain tuttua ja turvallista - itseironisesti äitiysmallistosta. Pitkästä aikaa pujotan korvikset korviini ja sujautan rannekorun lukon kiinni. Tuttu univormu jää kuitenkin hieman vajaaksi; Rannekelloa en saa vielä tänään ranteeseeni, kaikkien kellojeni patterit ovat tikittäneet loppuunsa korulaatikossa. Kaksi vuotta ilman rannekelloa on jättänyt jälkensä niihinkin.

Kohta lapset heräävät, mutta haluan livahtaa sitä ennen jo pois. En halua riskeerata itkun kanssa. Siis että minua itkettäisi, ei lapsia. Starttaan auton seitsemältä. En muista, milloin viimeksi olisin ollut niin varhain jo valmiina lähtöön. Huomaan moottoritiellä, että en todellakaan ole ainoa liikenteessä. Onneksi anopin ja Miehen neuvot ilmaisista parkkipaikoista työpaikan lähellä pitävät paikkansa.

Pyydän kollegaa tulemaan avaamaan ulko-oven. On vielä niin varhaista, että keskuslukitus on vielä päällä, eikä minulla ole vielä omaa kulkuavainta.

Olo on haikea, jännittynyt, vireä ja väsynyt. Kaikkea yhtä aikaa.

Tietokonetta avatessa tuntuu kuin en olisi vuosia poissa ollutkaan.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Sunnuntain rattoisat

Mies, kaipaatko äksöniä sateiseen sunnuntaihin lasten kanssa? Jätä pieni nappiparisto sohvalle ja seisomaan opetteleva alle vuosikas hetkeksi kahden samaan huoneeseen. Palattuasi ihmettele, missä paristo on, käännä kämppä ylösalaisin (kerran, kaksi, kolmekin kertaa), herätä päiväunia nukkunut isosisko ja kysele häneltä paristosta, soita muina miehinä kesken kirpparikeikan vaimollekin "oletko sattunut näkemään", googlaa kaikki yksityiskohtaiset patterinielemiskeskustelupalstat ja aja lopulta päivystykseen. Saas nähdä mihin suuntaan jännitystarina vielä kehittyy... :/

lauantai 31. elokuuta 2013

Syys saa

Syksy saapui rytinällä. Molemmat lapset ovat muuttuneet Sitkeän Rään Ritareiksi. Viime yö nukuttiin valvottiin pikku pikku pätkissä Tosikoisen uinuessa pisimmillään tunnin putkeen. Tuo ihme tapahtui kahdesti, muutoin mentiin muutaman minuutin viiva puolen tunnin herätysväleillä.

Viime talven jäljiltä on kaivettu esiin nenäimuri ja suolavesisuihke. Illalla edessä höyrysuihkua koko poppoolle.

Kuka sitä olisikaan unia saati rentoa yhdessä oloa kaivannut viimeisenä viikonloppuna ennen töihin paluuta?

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Julkimöllyköintiä

Muumimaailmassa on paljon kaikenlaista. Silti tämän(kin) reissun eräs kohokohta oli sellainen asia, mitä teemme kotonakin. Päivittäin. Kyseessä on röllykkämöllykkä (TM), toisin sanoen sängyssä (tai Muumimaailman tapauksessa säkkituolimaisilla patjoilla, kuin jättimäisillä hernepusseilla) tapahtuvaa möyrimistä, heittelyä ja akrobaattista pelleilyä.

Parasta oli, kun vierestä seuranneen perheen leikki-ikäinen poika hetken meidän touhujamme seurattuaan pyysi äidiltään kiihkeästi, että hänkin haluaa, että häntä heitellään noin!

- No en varmasti heittele! kauhistui äitikollegani. Melkein teki mieli ehdottaa, että kyllä meidän mies voi heidänkin poikaa heitellä, mutta en tohtinut.

tiistai 20. elokuuta 2013

Jännitysmomentti

Kolme vuotta sitten jännitin sydän pamppaillen ja vahtasin silmä kovana lippupistepalvelun nettisivuja; Saisinko liput Lady Gagan Helsingin keikalle?!

Tänään jännitimme miehen kanssa yhdessä - tai minä jännitin, mies pelasi samalla läppärillä peliä ja oli sujuvasti näennäisesti hengessä mukana. Päivitimme nettisivuja tiuhaan tahtiin, minä yhtä ja hän toista. Kun molemmat pääsimme läpi, oli helpotus ja ilo käsinkosketeltavaa: Saimme molemmat lapset haluttuihin muskariryhmiin!

Vuoden vaihteessa olin kolme (3!) vaivaista minuuttia myöhässä, ja varasija napsahti. Tänään olimme paremmin valmistautuneita, lapsien iltatoimiakin ajoitettiin tätä silmällä pitäen. Onko tämä sitä eräässäkin kirjassa varoiteltua äitiyteen hurahtamista? Ja entä sitten vaikka olisikin, ihanaa tuntea onnistumista - vaikka sitten näin vähäpätöisessä asiassa! ;)

Käytöksiä ja tapoja

Miten sitä pellossa kotona eletyn ajan jälkeen taas oppii ihmisten tavoille töissä? Ei jankkaavalle työkaverille voi todeta syyksi "koska minä sanon niin". Ärsytyskynnyksen ylittyessä ei myöskään voi laittaa kollegaa jäähylle. Ei voi torkkua päiväunia itse tai edes koomailla sohvalla autuasta varttia, kunnes pikkukollegat tai toinen heistä herää. Tuskin myöskään lahjonta tehoaa aikuisiin työkavereihin yhtä tehokkaasti taivuttelukeinona - varsinkaan, kun kovinta valuuttaa viime kuukausina ovat olleet pähkinät.

Toisaalta, työkaveria tuskin tarvitsee auttaa pukemisessa. Tai syömisessäkään. Eikä varsinkaan vessa-asioissa. Nettiin pääsee koko ajan ja välipalaksi voi nauttia keksin ilman uteliaita silmäpareja: "Äiti, mitä sinä syöt? Tahtoo maistaa!"

Kai sitä vielä takaisin tavoille oppii.

lauantai 17. elokuuta 2013

Sidu

Eihän se väärin ole, korkata viikonloppusiideriä (okei, mustikkalonkeroa) jo tiskejä tehdessä. Varsinkaan kun lapset on jo nukkumassa, ja tiskit koostuvat mm. kahdeksastatoista (18!!) muovilusikasta.

En kyllä jää kaipaamaan tätä kotihengettären askaretta.

perjantai 16. elokuuta 2013

Viimeinen

Tällä erää viimeinen päivä kotiäitinä. (Siis yksin kotona lasten kanssa. Onneksi saadaan vielä kaksi viikkoa lomailla koko perheenä ennen Suurta Muutosta.) Tämän päivän on pakko olla täydellinen! Pitäisikö askarrella ekaa kertaa? Vai tehdä jopa taikataikinaa?? Tai paperimassaa?! Kokata yhdessä, ihan oikeasti eikä vain huijata mukulaa muka-tehtävillä? Vai pitää omaa muskarituokio? Pyörälenkki?? Mitä??

Ei kun hei... Eihän tässä kukaan muu aseta paineita kuin minä itse...

Eli aamulla leikkipuistotreffit ja lounas ystävän luona. Iltapäivällä kauppakeskukseen kruisailemaan, ehkä jopa päivälliseen asti. Koska näitä asioita minä itse en saa hetkeen enää tehdäkään. Ainakaan keskellä päivää.

Kuten mainoksessa sanottaisiin: Because I'm worth it. Joskus alitettu aita on hauskin kaikille.

maanantai 12. elokuuta 2013

Luonnon ihmeitä

- Katsopas Esikoinen, mikä tuossa on! isänsä osoitti innoissaan keittiön kaapin ovea, jossa tepasteli kärpänen. Oiva harhautuskeino syömiskiukun taltuttamiseksi.

- Muulahainen! ilahtui pieni luonnontieteilijämme.

- E-ei, katsopas kun sillä on siivet.

- Ampiainen!

- Ei se ole ampiainenkaan. Mikäs se on?

- Kääpänen!

- No niin on, kärpänen!

- Iskä, lyö sitä lehdellä!

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Määreet hallussa

Esikoinen on kiinnostunut kelloista ja mittanauhoista. Kovin asiantuntevasti hän eilen jotain mittasi nauhallaan ja totesi pituudeksi puoli seittemän. Vielä hauskempaa oli tänään lounasaikaan, kun nassikka tuijotti ensin hartaasti seinäkelloa, kunnes tokaisi:

Se osoittaa Tampeleelle.

lauantai 3. elokuuta 2013

Kininää

Esikoinen leikki iskänsä kanssa leikkikeittiöllään. (Anteeksi, tarkoitan Omalla Keittiöllään - isot kirjaimet oikein kuuluvat ylpeän lapsen äänestä.) Iskä pyysi nassikalta kylmää vettä.

Ota mieluummin maitoa, tokaisi Esikoinen. Iskä pyysi siis uudestaan kauniisti veden sijaan maitoa.

Iskä, odota pieni sekunti, tuli salamannopea vastaus.

Tässä välissä äiti tuli häiriköimään, pyysi hänkin lasin vettä ja saikin sen viipymättä. Iskän ihmetellessä, miksi äiti sai vettä mutta hän ei, napsahti selkeästi komento:

Iskä! Älä kinise!


On surkuhupaisaa, kun omat kasvatukselliset helmet (eh he heh...) kimpoilevat lapsen suusta takaisin omille kasvoille. ;)

torstai 1. elokuuta 2013

Puppet master

Esikoista ei ole koskaan kiinnostaneet nukkeleikit, vaikka varsinkin tarhassa niitä on tuputettu tarjottu. Sen sijaan viime aikoina hän on alkanut imettää puista krokotiiliaan, vaihtaa vaippaa pehmoankalleen ja peitellä pikkuruista legonalleaan nukkumaan.

Kukin tyylillään ja minusta Esikoisen tyyli on varsin suloinen. Toivon, ettei syksyllä jatkuva tarha täysin syrjäyttäisi näitä versioita tavanomaisilla nukkeleikeillä.

keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Lounasrauha

Se tunne, kun et uskalla mennä edes vessaan, ettei seinän takana levottomasti vaapero lopullisesti herää kesken päiväunien.

Onneksi tilanne ei ole jokapäiväinen. Ja tuleepahan edes joskus muistettua treenata niitä lantiopohjanlihaksiakin...

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Kieltoautomaatin tauko

Kun ei aina jaksa koko ajan kieltääkään, saattaa tuloksena olla sukkahousuista mahallaan lattialla olevaa vauvaa taaksepäin kiskova lapsi. Siihen asti kunnes sukkahousut luiskahtavat pois vauvan päältä ja kyseinen henkilö pääsee konttaamaan karkuun.

Vaan ei hätää: sukkahousut säilyivät ehjinä. Niin, ja molemmat naperoiset nauroivat, joten ehkäpä kieltely ei ollut tarpeeseenkaan. Joskus tekee hyvää kääntää katse toiseen suuntaan.


(Mutta huoneesta poistuminen on näköjään virhe. Tämän kirjoitettuani kaikui keittiöstä I-S-O parku, koska isompi oli ehtinyt kunnolla tyrkkäämään pienempäänsä painavalla tuolilla. Mjoo, ehtikin olla jo tovi liian sopuisaa.)

torstai 18. heinäkuuta 2013

Syksyn odotusta

Vaikka kesä on ihana, muutamien seikkojen vuoksi odotan jo syksyä:

Pimenevät illat ja varsinkin pimeämmät aamut aiheuttavat pidempään nukkuvia lapsia.

Naapuruston isommat lapset palailevat tarhaan/kouluun, eivätkä juokse meidän ikkunoiden alitse kiljuhuudon saattelemina juuri päikkäriaikaan.

Ei enää jokapäiväisiä kokkausvuoroja, ei päikkärinukutuksia, ei varsinkaan korvia huumaavien desibelien saattelemia ulkovaatepukemisruljansseja, puolet vähemmän syöttötaisteluita ja pottailuja, ja vessassakin saa käydä rauhassa jopa monta kertaa päivässä. Töihin paluu, sinä hirvittävä mutta samalla kaivattu merkkipaalu.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Sukkasillaan

Esikoinen istuu potalla ja leikkii kassakoneellaan. Yhtäkkiä tulee kauhea, kirjaimellisesti huutava tarve saada sukat pois jaloista. Erinäisen kikkailun jälkeen sukat on vihdoin pois jaloista ja Esikoinen toteaa iloissaan:

Sinne mahtuu sukat!

Ja tunkee sukkansa kassakoneen laatikkoon.

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Pohjanoteeraus

Olen juuri saavuttanut aivan uuden tason äitiydessä. Ja ällöydessä. En voi sanoin kuvailla sitä tunnetta, kun huomaat vauvasi syövän omaa kakkaansa. Oikein hartaasti makustelevan ja pyörittelevän suussaan kuin paraskin ruokakriitikko.

o_O

Voi sanokaa, etten ole ainoa!

Aiemmin olen toki saanut osani kakkatarinoista, niskakakoista sitterissä kun tavaraa on niin vauva, vauvan vaatteet ja sitterikin täynnä. Tätä edeltävä pohjanoteeraus oli kakan ja pissan putsaaminen ruskeasta nukkamatosta. Harvinaisen vaikeaa erottaa ja putsata... Tosin tuo oli oma mokani, kun vahingossa kaadoin potan matolle. (Asia jota en tule i-ki-nä enää toistamaan, sen verran varovaisuutta opin! Potallinen sitä ihtiään on ehdottomasti kannettava varovaisemmin kuin mikään muu lasti.)

Mikään muu kakkaepisodi ei kuitenkaan yllä tämän uusimman tasolle. Näköjään varhain aloitetussa pottailussa on hyötyjen lisäksi myös omat haittansa tai ainakin harminsa...

Voi Tosikoinen! Olet kyllä välillä liiankin ehtiväinen ja utelias, niin erilainen kuin varovainen ja hieman epäluuloinenkin isosiskosi - tässä tapauksessa valitettavasti.

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Hermot hermot

Olisin luullut, että kotiäiteily helpottaa siinä vaiheessa, kun pienempikin osaa jo liikkua ja leikkiä itsekseen. Miten väärässä olinkaan; Nyt joudun tissittelyn sijaan toimimaan jatkuvana erotuomarina, kun Esikoinen ei tahtoisi jakaa lelujaan, leikkejään, huonettaan, hengitysilmaansa saati äidin/iskän/hoitajan/leikittäjän huomiota tippaakaan pienemmälleen.

Puuh, tää erotuomarin homma ei to-del-la-kaan sovi mun psyykelle tahi hermoille. Saako kotiäiti jäädä hermolomalle?

(Takana yksi päivä kolmistaan lasten kanssa kotona, kun mies palasi kesälomaltaan töihin. Uh, tätäkö tämä on seuraavat kuusi viikkoa ennen seuraavaa breikkiä?)

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Sitähän Se on

Se intiimi tapahtuma kahden ihmisen välillä. Se läheisyyttä ja rakkautta täynnä oleva tapahtuma. Se yleensä alkaa haparoiden ja ensimmäinen kerta voi tehdä kipeääkin. Hiljalleen löydätte yhteisen rytmin, hyvän asennon, ja ilo alkaa löytyä touhuun.

Ajan myötä se muuttuu rutiiniksi. Joistain kerroista nautitte, kuten esimerkiksi aamuhämärän kiireettömyydestä sängyn syleilyssä. Jotkin kerrat on vain hoidettava alta pois, velvollisuuden tunnosta.

Alkupäivinä harrastatte sitä jatkuvasti, aina ehtiessä ja pienestäkin vinkistä. Pikkuhiljaa tahti vähenee, kunnes sinä alat jo kaivata muutakin tekemistä. Öisin olisi mukava nukkuakin rauhassa, ja päivisin et jaksa enää tuijottaa samaa seinää. Silti et raaski kieltäytyäkään toisen innokkuuden, halujen ja tarpeiden edessä.

Yllättäen asetelma kääntyykin toisinpäin: Sinä haluaisit enemmän kuin toinen. Hänen kääntäessä päänsä pois tai pahimmillaan kieltäytyessään suurieleisemmin ja kovaäänisemmin, sinä tunnet haikeutta, kenties jopa kateutta ja surua. Kun toinen ei enää antaudukaan syliisi, ei enää haltioidu tuijottaessaan vain sinun silmiisi, ei enää malta pysähtyä kanssasi, sinä haluaisit yhä vain enemmän saada takaisin edes hippusen alkuaikojen intensiivisyydestä.

Lopulta et voi muuta kuin antaa toisen mennä. Sitähän rakkaus on: Jos todella rakastat jotakuta, päästät hänet menemään.

Sama pätee imetykseen. ;)



Tosikoinen lähestyy uhkaavasti yhdeksän kuukauden ikää, ja olen jo alkanut valmistautua imetyksen loppumiseen. Hiipuminen on jo käynnistynyt, vauva on kääntymässä taaperoiseksi ja mielenkiinto alkaa suuntautua yhä enemmän muihin touhuihin. Nyt vielä saan nauttia muutamasta hellästä hetkestä päivittäin. Varsinkin illan viimeisintä unista tankkausta vaalin. Silloin sinä olet vielä kokonaan minun. Yhä vauvani.

sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Puuhaa tekemässä

Äiti! Minä olen täällä ... tekemässä puuhaa! toimitti Esikoinen aamulla tärkeänä omasta huoneestaan.

Ihania oivalluksia nämä pienen ihmisen kielelliset kukkaset!

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Riittävästi mutta silti liian vähän?

Olen yleisesti ottaen tyytyväinen elämääni. Onnellinen jopa, jos unohdetaan perisuomalainen vaatimattomuus ja savolainen vähättely. Silti välillä tunnen pienen piston, kateutta vai mitä lie.

Silloin, kun kuulen opiskelutoverin saaneen jälleen ylennyksen. Kun joku toinen muuttaa unelmansa perässä ulkomaille ja kotipaikkakunta vaihtuu vaikkapa Isoon Omenaan. Kun eräs niittää mainetta ja oletettavasti mammonaakin, ja kolmastoista puolestaan kylvää rahaa niin lapsiinsa kuin itseensä.

Silloin minua vähän kirpaisee, kun tuntuu, että he ovat saaneet kaiken: uran, rahaa, perheen. Ei ystävien, rakkaiden menestys, vaan tieto noista puolitutuista ja opiskelutovereista. Heistä, joihin minulla ei ole muuta yhteyttä kuin facebookin uutiset - ja joihin en yhtään sen enempää kaipaakaan.

Pitäisi varmaan piilottaa heidän päivityksensä, koska silloin kun en niitä näe, olen omaan elämääni varsin tyytyväinen. Tyytyväinen siihen, että on töitä. Iloinen asuinpaikastamme. Onnellinen miehestä ja kiitollinen lapsistamme.

Miksi siis tämä tavallinen elämä - tavallisessa suomalaisessa pikkulähiössä, tavallisena äitinä ja tavallisena rivityöntekijänä - tuntuu heihin verrattuna liian vähältä?



PS. Sivupalkin kyselyn mukaan kaipaatte enemmän syvempiä pohdintoja. Tässäpä tämän päiväisen facebookhetken jälkeisiä tunnelmia. Kateus, paljon inhottavampi ja vaikeampi tyydyttää kuin tv:stäkin tuttu PikkuNälkä.

torstai 27. kesäkuuta 2013

Ihanuus

Kekseliäs ja sanarikas taapero osaa kyllä olla niin hurmaava. Esikoinen äsken kävi ensin halaamassa Tosikoista toistellen:

Kiitos kulta.

Sen jälkeen tuli halaamaan minua ja sanoi:

Kiitos kulta.

Loppukaneetiksi halien jälkeen hän totesi itsestäänselvästi:

Olen ihana.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Tyyny

Esikoisen ruokailut ovat välillä varsinaista välineurheilua ja viihdytyssirkusta. Mies keksii aina kaikenlaisia hassutteluja, joiden lomalla ruoka uppoaa kuin huomaamatta. Tai ainakin ilman itkuhuutoa... Eräs uusi suosikki on nenän varastaminen, se iänikuisen vanha jekku, joka Esikoiselle on aivan uusi, jännittävä ja hykerryttävä.

Aina ei kuitenkaan pieni taapero ole samalla aaltopituudella isänsä kanssa. Eräänä päivänä mies tahtoi luoda jännitystä tilanteeseen eikä lennättänytkään lapsen suuhun lentskaria vaan lusikan tahtina toimi jännitysmusiikki: Dyy-dy dyy-dy, dyy-dy-dyy-dy..!!

Esikoinen toisti nauraen perässä:

Tyyny! Tyyny!

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Vedenneito

Kesän allaskausi omalla takapihalla korkattu. Kivaa!

Kesän ensimmäinen vesipelastus vauvalle hoidettu. Huomattavasti vähemmän kivaa. Todellakin täysin epäkivaa.

Onneksi sentään tajusin olla hollilla, koska lasten täytettävä allas olikin Tosikoisellemme yllättävän syvä. (Joo, kainaloihin asti vettä istuvalla vauvalla ON liikaa...) Silti yksi umpisukellus sattui, ja tämän äidin verkkokalvoille on nyt palanut kuva selällään kokonaan veden alla makaavasta vauvasta silmät apposen auki.  Se (alle) sekunti on ehkä tähän astisen elämäni pisin, mutta jotain hyvääkin opin: Osaan hätätilanteessa toimia salamannopeasti mutta panikoimatta. Omat tunteet iski päälle vasta tilanteen jälkeen ja tippahan siinä linssiin tuli.

Ensi kerralla vähemmällä vedellä ja paremmalla onnella. Noh, ainakin helteen pahin terä taittui vesileikeissä ja hauskaa oli kunnes...

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Kakka

Molempien lapsiemme ensimmäinen sana on ollut kakka. Taikapotta on ollut kovassa käytössä, ja Tosikoinen tuntuu todella hoksanneet jutun juonen antaen päivittäin onnsituneesti tuotoksia pottaansa. Esikoinen on ollut edelleen kovasti vastahankaan ja on useimmiten alkanut jopa itkeä, jos on meinannut tulla pissakaan pottaan. Hän on siis istunut mielellään potalla - niin kauan kuin ei oikeasti ole ollut hätä.

Tänä aamuna olemme saattaneet kokea suunnanmuutoksen Esikoisen tehdessä onnistuneesti, tyynesti ja ilman yhtään kyyneltä, kakan pottaan. Ensimmäisen kerran melkein vuoteen! (Esikoinenkin pottaili onnistuneesti Tosikoisen ikäisenä reilu vuosi sitten, kunnes teki yhtäkkiä totaalisen stopin.)

Uudesta kakkatapauksesta riemuittiin ja palkittiin asianmukaisesti. Jään mielenkiinnolla odottamaan, tuleeko tästä nyt tapa vai oliko kyseessä yksittäinen ihme.

Jussi 2

Toisaalta juhannus lasten kanssa muistuttaa kovasti entisaikojen juhannuksia: Örvellystä riittää läpi vuorokauden. Ylivilkkaan (ja/tai -väsyneen) taaperon ja humalaisen käytöksessä on paljonkin samaa, kun äänenvolyymi nousee asianomaisen itse huomaamatta, askellus on hieman huojuvaa ja ennakoimatonta vaikka vauhtia riittääkin, innostus nousee räjähdysmäisesti mutta myös saattaa laskea pakkasen puolelle nanosekunnissa jolloin saattaa esiintyä muun muassa huitovia käsiä ja läpsimistä sekä veteläksi heittäytymistä, ja kaikella todennäköisyydellä sammuu mitä ihmeellisempiin asentoihin varsin epämukavan näköisesti. Niin, ja lisäksi ainakin meidän taapero aloittaa aamunsa aina varsin hyytävällä (ja ärsyttävällä) haudan-takaa-mölinällä.

Vauvaa ja laskuhumalaista yhdistää myös monet asiat, eikä vähäisimpänä niistä eritteiden määrä. Pissa voi tulla sänkyyn kummallakin, mutta vauvan eduksi luettakoon, että puklut ovat kuitenkin paljon miellyttävämpiä sängystä löydettäviä kuin varsinaiset oksennukset. Iltaa kohden sekä vauvan että laskuhumalaisen henkilön itkuherkkyys kasvaa eikä useimmiten kanssahenkilöillä ole mitään aavistusta siitä, miksi toinen parkuu pää punaisena. Molemmat tykkäävät paljastella itseään ja viihtyisivät mieluiten alasti eivätkä meinaa ymmärtää, miksei nakuilu ole suotavaa keskellä julkisia paikkoja. Ja tässäkin tapauksessa, molemmat sammuvat lopulta varsin yllättäen, yleensä kesken lauseen ja/tai jutustelun.

lauantai 22. kesäkuuta 2013

Jussia!

Ei ole juhannuksen vietto samanlaista kuin ennen. Valvottiin miehen kanssa myöhään - eli peräti klo 23 saakka. Juhannusyönä ei tehty taikoja eikä myöskään tarvinnut pelätä aamuksi omaa pahaaoloa tai krapulaa. Sen sijaan Tosikoinen herätti heti karvan verran juhannuspäivän puolella. Vaippa oli fuskannut, joten pääsin vaihtamaan yöpukua. Seuraava herätys oli puoli viideltä tissipäivystäjälle. Aamu koitti jo vartin yli kuusi, kun kirkas lapsen ääni julisti: Olen herännyt! Ja herätti samalla pienemmänkin lapsukaisen. Niinpä juhannuspäivänä nousimme ylös siihen aikaan kuin ennen muinoin ollaan vasta kömmitty sänkyyn. Oi aikoja, oi tapoja...

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Hei vähänks noloo...

Näköjään mitä pidemmäksi bloggaustauko venyy, sitä vaikeampi sitä on katkaista. Ja varsinkin, sitä nolompaa on alkaa esitellä toukokuun pakettia salaiselta ystävältä puolikuukautta myöhässä... Anteeksi siis salainen ystäväni! Joka paljastuikin itselleni uudeksi tuttavuudeksi: Pyrstötähtiä etsimässä -blogin Mimsiksi. :)

Tässä siis toinen ja samalla viimeinen paketti tässä Ipanaisen Annin järkkäämässä tempauksessa:



Ystäväiseni, paketti tuli kuin tilauksesta Esikoisen synttäreiden alla! Patalapun avulla viimeksi tänään paistelin kaurakeksejä lasten mehukestejä varten. Ja paketin luutulla luututtiin viikonloppuna sukulaissynttärien jäljiltä ainakin maitoa matolta. ;) Servetit ovat lempiväriäni ja ne aion säästää vaikkapa omiin synttäreihini.

Kiitos värikkäästä paketista! Aivan ihanan salaisen ystävän sain, ja voisipa olla metkaa joskus nähdä livenäkin, kun melko lähellä satumme toisiamme asumaan. :D

maanantai 3. kesäkuuta 2013

Taikapotta

Tämä on jälleen niitä vanhemmuuden ikuisuusaiheita, joita ei kehtaa laittaa feisbuukkiin, vaikka aihe on tapetila päivittäin. Puhun siis kakasta. Ja pissasta. Vasta äitiyden myötä todella ymmärsin jo lapsia saaneiden kavereiden varoitukset, että siitä aiheesta tullaan puhumaan vanhempien kesken kenties eniten lasten saamisen jälkeen. True dat.

Joten aloitan kyseisen aiheen täälläkin. Pohjustetaan vielä sillä, että Esikoinen oppi noin 9kk ikäisenä tekemään kakan pottaan - kunnes reilun vuoden ikäisenä teki totaalisen stopin. Nykyään hän kyllä istuu potalla, mutta ei tee sinne mitään ja saa kauheat itkuraivarit, jos pottaan meinaa edes vahingossa tulla jotain.

Nyt olemme nostaneet panoksia. Tai itse asiassa Tosikoinen on. Ostimme hänelle tänään oman potan. (Koska Esikoisella on jär-kyt-tä-vä minun, minun, MINUN -vaihe menossa.) Ja meidän pieni vauvamme (tasan viikkoa vajaa 8kk) pungersi heti pottaan kakan! Vappuhuiskia, fanfaareja, serpentiiniä!!

Jopa Esikoinen joutui toteamaan tuotoksen nähtyään (kyllä, tietenkin esittelin tuotoksen jokaiselle perheenjäsenelle), että reipas Totikoinen.

Tosikoinen 1 - Esikoinen 0

Jään innolla seuraamaan pottataiston lopputulosta.



PS. Sain perjantaina salaisen ystäväni toisen paketin, mutta en ole ehtinyt kuvaamaan sitä, kun ei nuo pirulaiset rakkaat lapsukaiset ole nukkuneet kunnon päiväunia helteiden vuoksi. Ehkäpä huomenna??

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Lomalla

Ei olla ehditty päivittelemään tänne, koska ollaan päivitelty livenä kaikkea kevään tuomaa uutta.



Palataan takaisin päivittelyihin tovin kuluttua.

T. Tosikoinen ja Esikoinen

maanantai 13. toukokuuta 2013

Tapu-tapu

Lapset osaavat jo ainakin yhden leikin yhdessä: pöydän taputtelu. Ensin toinen aloittaa hakkaamaan käsillään ruokapöytää. Sitten tauon tullen toinen jatkaa omalla soolollaan. Hommaa luonnollisesti siivittää se, että naperot istuvat syöttötuoleissaan toisiaan vastapäätä ja kumpainenin yllyttävät toisiaan. Nauru raikaa äidinkin suusta ja yhteiset ruokahetket sujuvat hyvässä tahdissa (ehheheh).

Eräällä päivällisellä Tosikoinen selkeästi ensin kuunteli Esikoisen taputuksen, joka tapahtui tasatahtia vuorokäsillä, kunnes yritti toistaa samanlaisena takaisin - mielestäni ensikertaa vuorotellen käsillään. Taputtelussa oli vahvasti vuoropuhelun tuntua, ja äiti sai taas olla ylpeä lastensa hoksottimista.

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Vertaansa vailla

Esikoinen oli aikoinaan vauvavuotensa puolivälissä ahkera ranteiden pyörittelijä, ikäänkuin kapellimestari tai ilmapianisti. Tuolla rannetanssillaan hän ilmaisi niin iloa, innostusta, kiukkua kuin pinnankatkeamistakin.

Tosikoinen on valinnut toisen tien: Jalka tai joskus molemmatkin vipattavat hurjaa kyytiä. Tunneskaalaltaan tuo vipatus kattaa kaiken saman kuin isosisaruksellakin aikoinaan.

Nyt taaperoikäinen Esikoinen on varsin taitava käsistään: piirtää viivaa ja ympyrää oikealla kynäotteella, syö ja juo siististi, osaa vääntää avaimella leikkimoponsa käyntiin sekä luonnollisesti poimii lattialta/maasta kaikki nanohiukkasta suuremmat roskat (mutta ei onneksi yleensä laita suuhunsa). Mitäköhän tämä povaa Tosikoiselle jalkataitoineen?

lauantai 11. toukokuuta 2013

Arjen ääniraita

Olen viime viikkoina saanut itseni liian monesti kiinni nalkuttamasta Esikoiselle. Kovin läheltä liippaa Liisan pohdinta äänten laskemisesta ja Valeäidin lanseeraama "äiti sanoo" -soundtrack kuulostaa liiankin tutulta. Varsinkin raidat 1.-3. ja 7.-8. tuntuvat tulevan repeatilla monta kertaa päivässä, kerta kerralta ilkeämmällä äänellä. Ja jos ne tulevat minun suustani niin monta kertaa, että itseänikin alkaa ärsyttää (hävettämisestä puhumattakaan, kun tiedostan miltä kuulostan *kauhunpuistatus*), miltäköhän tuo äänimaailma mahtaa Esikoisesta (ja vierestäkatsojana Tosikoisestakin) tuntua?

Olkoonkin, että aina vain muka syystä puhahdan ja nalkutan... (Joopa...) Pitäisi silti muistaa, että koskaan ei ole niin kiire syöttämään sorsille leipää, etteikö pieni ihminen saisi vielä kerran kiivetä "suurelle vuorelle" (ts. pihan pieni nyppylä, jota ei kehtaa aikuiselle edes mäeksi kutsua). Niin, tuostakin tuli eilen tiuskaistua. Kannattikohan? (Voit pyöritellä päätäsi kanssani samaan tahtiin, vasen-oik-vasen-oik...)


Seitsenottelija

Tosikoinen ei tosiaankaan ole taitojensa puolesta kakkosluokan kansalainen. Tänään - seitsenkuisena - hän hilasi itseään kävelykärryä vasten pystyyn sylistäni ja pysyikin pikkuhetken käsiensä varassa "seisomassa", kunnes jalat pettivät alta. Olin äitinä yhtäaikaa äärimmäisen vaikuttunut ja ylpeä sekä järkyttynyt ja kauhuissani.

Onneksi lattiatasosta asti hän ei jaksa leukoja vetää kävelykärryllä seisomaan asti...

perjantai 10. toukokuuta 2013

Sukulaissuhteista

Helatorstaina saimme harvinaisen vieraan kylään: lasten isomummi pääsi paikalle mummin kyyditsemänä. Esikoinen tuumaili tätä uutta titteliä kauan, maisteli ja toisteli isomummia, kunnes lopulta tokaisi mummille:

Pieni mummi!

Loogista päättelykykyä nassikasta todellakin löytyy. Ja taitoa sekä viisautta voidella niitä helpoimmin heltyviä henkilöitä. ;)

torstai 9. toukokuuta 2013

Sokerista kanelista, niistä on tytöt tehty

Isänsä kysyi Esikoiselta, mitä tämä tahtoisi lounaaksi.

Sokelia! kuului kirkas vastaus. Hmm...



EDIT. Kompromissi hieman terveellisemmästä ruuasta oli kuulemma saavutettu nopeasti ja Esikoinen julistikin pian syövänsä miespataa. Varsin koomisia ajatuksia tuo toi vanhempien mieleen, vaikka kyseessä olikin kokonimeltään merimiespata.

tiistai 7. toukokuuta 2013

Puhtaat valk... keltaiset lakanat

Pinnasängyn lakanoiden vaihto, aluslakanan paikoilleen pujottelu ja reunapehmusteen pujottelu. Teitä minun ei tule yhtään ikävä sitten, kun Tosikoinen kasvaa pinnasängystään ohi! (Vaikka muutoin vauvan kasvaminen onkin näin toisella kertaa vielä ensimmäistäkin haikeampaa.)

Tällä hetkellä takerrun yllä olevaan, koska hommahan tunnetusti pahenee (pohja on vielä ylimmällä asetuksella, joten pahenemista, ts. pohjan alenemista, tapahtuu vielä kahteen otteeseen), kunnes lopulta helpottaa (eli vaihdetaan lastensänkyyn). Ajatuksen tasolla helpotusta tuo myös se, että tällä kertaa en pohjan alentuessa ole itse entistä tukalammassa olotilassa, ts. raskaana - tukevasti raskaana - melkein viimeisillään raskaana.


Pienen ikäeron pikkukakkosen (tai -kolmosen, tai -kympin) suunnittelijoille tiedoksi: Raskausvatsa ja pinnasängyn pohjalle kurkottelu (vanhempaa lasta nostamaan, lakanoita vaihtamaan, mitä tahansa) ei ole maailman mukavin ja miellyttävin vaihtoehto.

perjantai 3. toukokuuta 2013

Uusia ääniä

Tosikoisesta on kehittymässä vallan hauska tapaus. Tai mitä minä vähättelen; Tosikoinen ON vallan hauska tapaus! Viime viikolla hän oppi kihertämään. Varsinkin ruokailuja säesti hauska hyrinä, kun Tosikoinen suorastaan hykerteli joka lusikallisen yhteydessä.

Yhden vaikeamman kautta kiinteitä syömään oppineen kasvattaneena: Ihanaa, kun vauva nauttii saadessaan sapuskaa ja makuelämyksiä!

Suloisen ja kieltämättä koomisen hykerryskikerryksen saattamana se on vielä ihanampaa. Nam!

torstai 2. toukokuuta 2013

Shokkihoitoa

Olin jo ennen lapsia ylipainoinen. Lasten jälkeen entistä pulleampi ja varsinkin löysempi. En edes uskalla toivoa vatsanahkani palautuvan enää koskaan entiselleen, mutta nämä kroppaani rasittavat ylimääräiset 20+ kiloa on pakko saada karistettua.

Paluu jumppatunneille on ollut todellista shokkihoitoa, varsinkin valitsemallani jumppasalilla. Sali on pienehkö ja kolmella seinällä on peilit lattiasta kattoon asti. Siellä ei voi olla näkemättä itseään koko kauheudessaan komeudessaan. Varsinaista shokkihoitoa!

Ensimmäisten jumppakertojen jälkeen olisin kaivannut laserhoitoa silmilleni, että saisin sen karmaisevan näyn hiottua pois verkkokalvoiltani. Nyt osaan jo ottaa peilikuvani haasteena: Kyllä minä vielä tuolle taivaanmerkit näytän!

Olen kiitollinen vain siitä, että jumppasalilla kaikki muut eivät ole tikkulaihoja tai timmilihaksikkaita parikymppisiä neitoja, vaan aivan tavallisia naisia. Hekin ovat varmaan ihan tyytyväisiä minun ilmestymisestäni salilleen: Vakioläski on hyvä olla paikalla, niin ainakin muille tulee parempi olo kun näyttävät hoikemmilta.

Ensimmäinen yllätys

Vappu piti tämän äidin täpinöissään, koska en vappuaattona ehtinyt postiin hakemaan salaisen ystäväni lähettämää ensimmäistä pakettia. Niinpä pääsin avaamaan huhtikuun paketin vasta nyt toukokuun puolella, mutta sehän ei haittaa yhtään mitään. (Taisin itse olla yhtä hidas postittaja oman pakettini kanssa! ;D Tässä kuussa parempi yritys.)



Olen siitä hassu, että haluan välillä pitkittää odotusta. Varsinkin lahjojen ja yllätysten suhteen venytän tilannetta, ja niin tein tämänkin paketin kohdalla. Noudin paketin jo aamupäivällä ja kihisin uteliaisuudesta, mutta maltoin mieleni. Halusin avata sen rauhassa, keskittyen, ajan kanssa. Nautiskellen. Luonnollisesti tuo termit ovat täysin tuntemattomia alle kaksivuotiaan kanssa, joten odotin siihen, kunnes Esikoinen kävi päiväunilleen. Ja kyllä odotus palkittiin, niin ihanan paketin sain!


Paketin teema on "kissanpäivät", ja kyllä näillä aineksilla äiti saakin todelliset kissanpäivät. Moneksi päivää! Kissakortti on hauska (saisikohan siitä pienen seinätaulun, hmm... vähintään jääkaapin oveen se pääsee!) ja sen teksti sydämellinen. Kirpparilta löytynyt Kaunis elämä -elokuva on itselleni entuudestaan tuntematon, mutta takakannen perusteella luvassa on naurua ja kyyneliä, suuria tunteita pienessä paketissa joko yksin tai miehen kanssa yhdessä nautittavaksi. Edellisestä leffaillasta miehen kanssa onkin k-a-u-a-n ! Lisäksi sain Piin elämä -pokkarin, ja tiedätkös rakas salainen ystävä, osuit valinnassasi tismalleen nappiin! Olen pohtinut sekä kirjan lukemista että elokuvan katsomista, mutta ensimmäinen ei ole onnistunut, kun kirja ei ole ollut saatavilla lähikirjastossamme juuri silloin, kun olen sitä etsinyt. Ja toinenkaan ei ole onnistunut, koska emme tosiaan miehen kanssa ole päässeet elokuviin aika päiviin. Olenkin juuri lukemassa viime hetkiä nyt työn alla olevassa hömppäromaanissa, joten pääsen piakkoin aloittamaan tämän kirjan.



Eivätkä kissanpäivät olisi täydellisiä ilman makunautintoja. Inkiväärillä ja appelsiinilla maustettu tummasuklaa kuulostaa juurikin siltä: nautinnolliselta! Teetä odotan mielenkiinnolla. Tunnustan suoraan, että en ole suuri teenjuoja. Enkä juo ollenkaan kahviakaan. Tiedän - olen outo ja joidenkin mielestä hankala kestittäväkin! Monet teet kuitenkin tuoksuvat hyviltä, joten maistelen niitä silloin tällöin. Vielä ei ole löytynyt teetä, joka houkuttelisi ostamaan lisääkin, mutta ehkäpä tämä "rakkaustee" osuu kohdilleen. Ruusu, kamomilla ja laventeli kuulostavat ihanilta, ja pakkauksen lupaama sydäntä lämmittävä, rentouttava ja rauhoittava vaikutus on tismalleen, mitä tämän äidin mieli nyt kaipaa. (Mikä lie kevätkiristys asettunut hermojani rassaamaan tällä viikolla, pöh. Jospa tämä tee karkoittaa sen!)

Kiitos sinulle, salainen ystävä, ihanasta paketista! Sait minut tuntemaan oloni tärkeäksi - erityiseksi - ja tämä hymy säilyy varmasti huulillani koko loppupäivän!




PS. Salainen ystäväiseni, sinulle oli sattunut pieni kirjoitusvirhe katuosoitteessani. Eläinteema meni oikein, mutta ylimääräiset kirjaimet (S ja E) muuttivat nelijalkaisen kadunnimen pöriseväksi ötökäksi. Onneksi löysi silti perille ja lapsus on varsin koominen. :D


keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Örkkinaamat

Rakkailla lapsilla on monta nimeä. Eräs niistä on örkkinaama. Se kuvaa tiettyä nenännyrpistys-hymy-irvistystä. Ei liene kenellekään yllätys, että isänsä keksimä nimi? ;)

Kyseinen ilme kulkee näköjään suvussa: Esikoinen alkoi käyttää ilmettä muistaakseni viime syksynä (eli yli 1-vuotiaana) mutta Tosikoinen vetää ilmettä ammattimaisesti jo nyt, puolivuotiaana. Ja kuka tämän kehitysaskeleen huomasi? Esikoinen, joka topakasti heti tiesi mistä on kyse:

Olkkinaama!

Iso äiti

En eilen aamulla ollut se isompi ihminen, "bigger person" as they say. Tänään ollaan jo aivan eri tunnelmissa ja Esikoinen naurattaa tokaisemalla:

Iso äiti.

Toivon hänen vain tarkoittavan minun olevan isompi kuin hän itse! Projekti "Mammavatsa kuriin" on tosin alkanut jo kuukausi sitten. Näköjään ei vielä riittävän tehokkaasti. :D

tiistai 30. huhtikuuta 2013

Vappua!

Onneksi on päiviä, jolloin ei haittaa eripariset sukat jaloissa.



Värikästä vappua!